torstai 31. tammikuuta 2013

Avajaiset

Voi että mie olen onnellinen siitä mun työhuoneesta- uudesta tilastani olla. Kävin siellä tänään viemässä yhdet verhot. Sinne ei tule vielä vesi, ja se on kunnolla lämminkin vasta helmikuussa eli huomisesta. Mutta kaikki aikaisemmat talot ja kodit mistä olen tullut tähän uuteen asuntoon missä nyt asun, siinä on ne kaikki aikaisemmat, tässä uudessa vanhassa työtilassani. Se on ihan minua. Menneisyyttä ja tätä hetkeä. Se kirjoituspöytäni siellä, se on ihan samanvärinen mitä mun uudessa kodissani keittiönkaapit ovat.Siinä on selvästi menneisyys, tämä hetki ja tuleva. Ihan niinkuin kaiken sen voisi nähdä ja näyttää.  Sekoilenko mie taas. Ei haittaa vaikka sekoilisinkin, olo on niin tyytyväinen ja rauhallinen- iloinen.

Huomenna lähden viemään Mistä voimani teokset Kemiin Pohjolan Sanomien näyttelytilaan. Jännittävää. Joka seinällä on yksi taulu missä minun tekstini ja yksi Marianne Lukkarisen maalaus. Ja tyhjää tilaa molemmilla puolin ja paljon. Neljä seinää ja joka seinällä keskellä yksi runotaulu ja yksi maalattu taulu.

Ja se tyhjä tila siinä ympärillä, se on todella merkittävä tila. Se tekee näkyvämmäksi kaikki neljä teosta sekä tyhjä tila on myös jokaisen oma tila. Näyttelyssä on siis neljä teosta ( runotaulu  ja maalaus on yhteensä yksi teos ).

On mielenkiintoista tulla näin näkyväksi ja Kemissä. Siellä ne ovat kehystettyinä sitten kaikki mun tärkeimmät voimakohtani maalauksien kera.

Tänään vein myös kaksi teosta Limingan kirjastolle. ArsLimingan toimikunta ripustaa ne huomenna kirjaston seinille.

Olen luvannut mennä lausumaan ArsLimingan yhteisnäyttelyn avajaisiin runoja. Avajaiset ovat 6.2.2013 klo. 18. 00.



Eikä ole hajukaan mitä runoja siellä lausuisin. Ajattelin ensin että lausunko siellä noi Kemin taulujen tekstit, mutta sitten mietin, että mehän tuodaan vielä Mariannen kanssa tuo näyttely Limingan kirjastollekin, että ne lausutaan sitten siellä.


Täytyy miettiä Koijusaaressa tiistaihin mennessä, että mitä tekstejä tai runoja siellä avajaisissa sitten lukisi. Jos lukisi pätkiä tulevasta teoksesta. Ei lukisi tarinana vaan sieltä täältä yksittäisiä runoja. Siitä mikä julkaistaan kesäkuussa 2013. Pitää miettiä ja kysyä kustantajalta että sopiikohan sellainen. Joo, miehän ratkaisin tuon tässä samalla, kirjoittaessa tätä.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Vapaan runoilijan vapaus

Tänään olen tehnyt paljon ja innokkaasti vapaan runoilijan töitä.  Ei sille mitään voi, että se on se työ joka saa minulle hyvän ja onnistuneen olon. Minulla on nyt valmiina neljä uutta runotaulua. Tänään viimeistelin ne ja Juho kehysti ne hyvin. Marianne Lukkarinen on maalannut neljä taulua (akryyli Cotton duck -kankaalle) ja ne yhdessä muodostavat Mistä voimani -kokoelman.



 
 Mistä voimani -näyttely on Kemissä 1.- 28.2.2013, Pohjolan Sanomien näyttelytilassa (Sairaalakatu 2. 94100 Kemi).





Ja tänään olen myös valinnut kaksi taulua ArsLimingan näyttelyyn (Limingan kirjasto), sinne valitsin Ihmisiksi sekä Käänny takasin -teokset, niihin kuvat on ottanut isoveljeni Janne Halmkrona.



 Ja ne vien huomenna Limingan kirjastolle.

Tänään sain myös avaimet työhuoneeseeni. Ja työhuoneestani tuli ihan minun näköiseni. Siivottiin se Juhon kanssa ja mulla on ihana kirjoituspöytä siellä ja sinne saan laittaa seinille ihan mitä haluan. Olenkin ikävöinyt sitä, että saan laittaa seinille kirjoituksia ja valokuvia. Ja se on ihan mun oloinen tila.

Huomenna menen sinne tekemään töitäni ja se on ihan tuossa lähellä, melkeinpä naapurissa. Ja ensi viikolla vien sinne tulostimen.



tiistai 29. tammikuuta 2013

Unet

Olen nähnyt taas ainakin viikon joka yö unta minun kolmannesta teoksestani, siis henkilöistä ketä siinä on ja tapahtumista mitä siinä tapahtuu. Ja se on tosiaan unta. Siinä on neljä lasta: kaksi tyttöä ja kaksospojat. Ja toissayönä näin unen että se teos oli valmis ja sitten joku kirjoitti siitä, että siinä on paljon samaa mitä Salarakhaus-teoksessa on. En edes ehtinyt silmiä aukaista kun olin jo sitä tosissani miettimässä, että onkohan se noin.

On se villi homma kuinka tämä tulee uniini. En muista yötä kun olisin nähnyt jotain muuta unta, jotain muuta mikä ei koske keskeneräistä teostani.

Nyt lähden Ouluun, luovaan tanssiin ja otan läppärin mukaan. Muokkailen linja-autossa vielä ensi viikon runoja (Kemin näyttelyyn). Tanssin jälkeen menen tyttäreni luokse. Illalla lapsuudenystäväni Johanna Ylitorniolta tulee käymään Oulussa myös. Ehkä käydään syömässä jossain. Ja jos sitä menisi sitten tyttären luokse yöksi. Niin huomenna voisi taas päivän olla kaupungilla, kirjoittaa ja käydä ostoksilla.  Kustantajalta tuli viestiä, että mihinkähän postiin olen lähettänyt kokoelmani. Ääk, olenko kadottanut sen? Mietinkin eilen että jos saisin peruttua koko homman. Jos voisin mennä taaksepäin. Kirjoittaisinko jostain ihan muusta ja jotain ihan muuta.

Nuo unet, ne meinaa sekoittaa mieleni ihan täysin. Hullua touhua. Niin kuin jotain sarjaa katsoisi, sama sarja ja joka yö. 

maanantai 28. tammikuuta 2013

Pellekoulu

Sain eilen puhelun klo 13 aikoihin. Kysyttiin, että tulisinko Limingan taidekoululle, pellekurssille. Seisoin siinä suihkun vieressä, ihan alasti ja mietin: ai pellekurssille? "Olen juuri menossa suihkuun". "Ei tartte mennä suihkuun, kaikki me täällä ollaan hikisiä". " Niin, mutta olen ihan alasti ja juuri menossa suihkuun".

Kävin suihkussa ja otin päiväkirjani ja toisenkin kirjoitusvihkoni ja Maria Peuran teoksen mukaani ja lähdin pellekurssille.

Olin kysellyt, että mitä siellä kurssilla tehdään? Puhelimessa sanottiin, että sellaista improvisaatiota ja leikkimistä.

Mie olen aina ollut sellainen, että lähen hyvin mukaan joka asiaan ja joka hetkeen. En edes mieti kun menen vain. Mutta nyt kun vastasin puhelimeen, siinä suihkun vieressä ja ihan alasti. Tiesin heti etten mie taida sinne pellekurssille, kun tuli vähän liian äkkiä, että pitäisi heti olla valmiina. Mutta laitoin viestin että tulen käväsemään. Ja mennessä mietin, että olenko mie niin tosikko etten pellekurssille voisi lähteä mukaan. Mietin, että millaiset ihmiset lähtevät ja millaiset eivät lähde? Käynhän mie tiistaisin luovan tanssin kurssilla ja kyllä sekin on sellaista "pelleilyä" ja improvisaatiomenetelmällä toimii.

Pellekurssilla oli kuusi pelleä. Ja kaksi valokuvaajaa ja yksi piirtäjä. Menin sinne keskenkaiken. Otin kirjoitusvehkeet esiin ja aloin kirjoittamaan mitä ympärilläni näin. Ja siellä tosiaan haisi hiki ja siellä oli kuuma kuin saunassa. Ja näin kuusi pelleä esiintymässä. Ja säikähdin kameroita. Olenkin oikeasti aika pelkuri.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät voi mennä tilanteeseen ku tilanteeseen yks kaks mukaan. Elämäni ensimmäisen kerran en itse nyt pystynyt siihen. Ja hieman mua hävettikin, että miksi en? Ei minun ole ennenkään tarvinnut miettiä tai ajatella asiaa sen enempää ja hyppään vain mukaan. Eikä ole ollut mitään ongelmaa. Mutta nyt en pystynyt siihen koska en ollut ajatellut sitä aikaisemmin enkä miettinyt meneväni pellekurssille. Ja ne kamerat kuvasi koko ajan. Kirjoittelin siellä sitten tunnin verran ja katsoin toisen ja kolmannenkin pelle-esityksen.

Esityksessä oli kolme tuolia ja kolme esiintyjää. Ja kaksi kertaa samat kolme tuolia, mutta erit kolme esiintyjää.

Hämmästyin kuinka esityksissä oli tunne mukana kokoajan. Ei ollut tylsää katsottavaa. Oli tosi mielenkiintoista ja yllätyin katsojana pariinkin otteeseen. Ja naurattikin usemman kerran. Ja esiintyjät tiesivät kokoajan mitä tekevät - ja tekivätkin koko ajan. Pelkäämättä mitään. Esitykset olivat todella eläviä.

Molemmissa esityksissä näkyi ja oli selvästi esillä syrjiminen. Mietin sitten aikaa kun olen käynyt sirkuksessa, mietin sitä mille siellä naurettiin- eli pellejutuille. Niissäkin oli muuten jonkinlaista syrjintää. Ajattelin sitten, että pellejuttuihin ja pellevitseihin kuuluu syrjintäkin.  Ensin oli kaksi pelleä ja siihen tuli kolmas jota syrjittiin. 

Toisessa esityksessä se syrjintä tuli vielä vahvemmin esille. Ja sitten huomaan jo miettiväni, että niin se menee oikeastikin. Ilman pellenaamioitakin. Monessa paikassa. Ensin tulee yksi, joka syrjii toista. Sitten ne kahdestaan sitä kolmatta tms. Mutta tosi näkyvää ja todellista, se oli noissa esityksissäkin. Ilmeineen kaikkineen.

Kaikella on aina joku merkitys. Kaikella mihin menen ja mihin olen menemättä. Ja mitä jään vain seuraamaan. Ja mitä seuraan niin, että siitä kirjoitan.

Olen joskus kirjoittanut Jyväskylän yliopistolle aiheesta kiusaaminen, ja olen kirjoittanut teoksen, jossa käsittellään narsismia. Nyt ajattelin alkaa miettimään uudestaan syrjimistä. Miksi syrjiä mitään tai ketään missään? Miten joku voi olla nin uhkana, että sitä pitäisi alkaa syrjimään? Mielenkiintoisen aiheen antoi minulle Limingan taidekoululla oleva pellekurssi. Kiitos (ja saa nähdä uskallanko vielä itsekin joskus mennä sinne mukaan, pelleksi. Ainakin yleisöksi menisin mielelläni toistekin).

lauantai 26. tammikuuta 2013

Näyttely olisi tulossa

Helmikuussa minulla ja taiteilijaystävälläni Marianne Lukkarisella on yhteinen näyttely Kemissä, Pohjolan sanomien näyttelytilassa. Eli jo ensi viikon perjantaista lähtien. Kuvat: Marianne Lukkarinen ja tekstit: Kaisa Halmkrona .

Siitä lisää ja enemmän sitten ensi viikonloppuna.Vielä on jännitystä ilmassa, että miten ne taulut kuljetetaan sinne, Kemiin. Ku tuo mun auto, sehän ei ole nyt aikoihin ollut mun kanssa missään tekemisissä. Se on jäätyneenä tuolla katoksen alla, kevääseen asti ainakin. Eikä se ala mun kanssa mihinkään yhteistyöhön, tiedän.

Huomenna ajattelin mennä käymään asukastuvalla. Käyn katsomassa kukahan on sijaiseni ja kysellä, että kuinka hän viihtyy siellä. Ja samalla näen sitten osan asukkaistakin, heidät jotka ovat paikalla sunnuntaisin.

Ja jäin velkaa työkaverilleni Hesen salaattilounaan. Vien siis sellaisen lahjakortin sinne, saa sitten hakea salaattilounaan kun sitä tarvitsee. On jäänyt vaivaaman se, maksamaton velka. Toivon että hän ilostuu kun tulee maanantaina töihin ja näkee lahjakortin, ja tietää että voi joku ilta sitten hakea salaattilounaan itselleen.

Sain eilen ensimmäisen vuorottelupäivärahakorvaukseni. Ilokseni olin laskenut väärin vuorotteluvapaatuloni. Olin laskenut alakanttiin, saankin n. 140 euroa enemmän mitä olin kuvitellut. Iloni, huono matikkapääni. Eli ylimääräistä rahaa joka kuukausi n. 140 euroa, huippua. Olinkin huolissani siitä ettei mulla nyt ole pojalleni ns.ylimääräistä rahaa. Mutta on mulla näköjään sittenkin antaa hänelle muuhunkin kuin vain bussikorttiin raha.

Uunissa on tällä hetkellä ruislimppu. Elämäni eka omatekoinen limppu. Tähän asti olen tehnyt ruispalasia tai sämpylöitä. Olen tämän vapaarunoilija-aikani aikana leiponut kaikki leivät itse. On se hienoa kun ne kelpaavat ja pyydetäänkin, että tee tätä seuraavalla kerralla enemmän. Onnistunut olo, kun kukaan ei kaipaa kaupan leipiä. Taisin ihan itse aliarvioida itseni leiväntekijänä.

Joo, pitää vielä muokata helmikuun näyttelyrunot kuntoon, keskiviikkona tulostan ja kehystän ne. Eiköhän sitä perjantaina olla jotenkin ja jollakin kyydillä siellä Kemissä. Ja siitä sitten Koijusaareen äidin luokse. Onkin jo ikävä äitiä.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Mies nimeltä Perjantai

Huomenta päivää.

Tänään lähetän toisen version käsikirjoituksestani kustantajalle. Muokkasin sitä viimeisen kerran eilen ja hämmästyin kuinka se oli muuttunut tämän kahden viikon aikana. Ennen siinä näkyi mies vahvasti, nyt siinä on näkyvin se nainen. Ja nimikín tulee taas, neljännen kerran muuttumaan, ei tunnu tämäkään oikealta nimeltä. Tällä on ollut tähän asti työnimenä: 1. Mies nimeltä Perjantai 2. Seksissä olemme hyviä toisillemme 3. Varjot liikkuvat jatkuvasti. Mutta oikea nimi tälle teokselle, selviää vasta sitten kun teos on kokonaisuudessaan valmis.

On tämä jännää. Sitä tietää, että on sokea omille kirjoituksille, omalle tarinalleen mitä kirjoittaa. Ja sitten sitä jännittää, että mitä kustantaja, kustannustoimittaja tai editori tms. siinä näkee. Ja sen että sitte vasta sitä tajuaa (kun toinen lukee vieressä ja kommentoi vieressä omaa keskeneräistä teosta), kuinka alasti sitä on siinä ja kuinka on paljastanut kaikki ajatuksensa ja itsensä kokonaan. Ja sitä siinä sitten korjaillaan ja muokataan yhdessä.

Mulla on kolmas teokseni vielä kesken ja hyppäsin sitten siinä välissä tämän neljännen kimppuun. Se kolmas teoksesi, tunnekokoelmani. Se oli niin vaativa ja muuttuva koko ajan. Onneksi lähetin sen välissä editorille Lappiin luettavaksi. Se oli niin huono ja olin niin kyllästynyt siihen, että se vaati  paljon työtä, eikä mulla ollut sille aikaa ja lähetin sen ihan keskeneräisenä editorille luettavaksi ja onneksi editorini näki sen, että halusin vain hopusti eroon siitä työstä. En ollut antanut sille aikaa, en yhtään.

Eli silloisen tunnekokoelmani editorin kautta tajusin antaa tälle työlle, jota nyt työstän, sitä aikaa. Ja tämän kautta tulen antamaan aikaa tunnekokoelmalle myös. Ja tosissaan olen antanut sen kypyä siellä. Poissa silmistäni jo vuoden ajan. En ole koskenut siihen vuoteen. Jostain syystä silti, mietin sitä viikottain. Työstän siis kahta kokoelmaa. Toista kirjoitan ja toista vain toisinaan ajattelen.

Tänään menen ystäväni Heidin kanssa elokuviin. Menemme katsomaan Piin elämää. Ennen sitä kirjoittelen jossain kahvilassa kolmisen tuntia ja luen Maria Peuran teosta Antaumuksella keskeneräinen.

Eilenkin kävin Oulussa kaupungilla. Ystäväni Riikan kanssa juteltiin kahviloissa neljättä tuntia ja oli meillä juteltavaakin.

Hyviä kuuntelijoita on vähän ja hyviä keskustelijoita myös. Mutta sellaisen kun löytää ja sellaisen kanssa kun on läsnä, se on sellainen rikkaus elämässä se.

Kiitos. 


torstai 24. tammikuuta 2013

Rakastunut elämään

Tänään heräsin jo puoli kymmeneltä, vaikka yötä valvoinkin. Ja siinä sängylläni mietin ja pohdin asioita ja miltä elämäni näyttää tänään ja mitä se on nyt.

Ja olen niin onnellinen, onnellinen siitä, kun olen ymmärtänyt ajan tärkeyden. Aika on nykyään minulle ihan eriä mitä se on koskaan aikaisemmin ollut.

Minulla on ollut yksi tietty ongelma kokoa ajan tuon keskeneräisen kokoelmani kanssa. Ongelma on ollut koko ajan läsnä. Aluksi yritin väkisin sitä selvittää. Mutta tajusin, ettei se katoa, eikä onnistu väkisin tai kiireellä. sitten jossain välissä tajusin, että se selviää kyllä, mutta en vielä vain tiedä miten. Eli jätin sen sivuun. En enää miettinyt sitä. Ajattelin että kyllä tässä on vielä aikaa selvittää se myöhemminkin. Ja että annan sille sitten kunnolla aikaa. Olen ja elän, luen, olen läsnä muuten kirjoittamiselle- elämisellä muuten.

Ja eilen se selvisi. Ihan ykskaks, se selvisi. Se ongelma joka on ollut koko ajan läsnä. Ja tajusin että se oli ajan ansiota. Ettei se olisi selvinnyt, jos en olis antanut aikaa sille.

Olen niin onnellinen että olen ystävystynyt vihdoinkin ajan kanssa. Huomaan käytännössä koko ajan mitä kaikkea aika saa aikaan. Ja mitä kehittymistä tapahtuu koko ajan kunhan antaa vain aikaa kaikelle mikä pitää kehittyäkin. Aika, joka jäi huomaamatta kun laukoin joka paikassa töissä. Päätyön lisäksi sivutöissä. Ja monessa erissä. Ja mietin vain että ku aika meinaa loppua.

Hymyilyttää nyt. Oikeastaan tykkään siitä kun nauran välissä entiselle itselleni.  Ja se on parasta, jos joskus pääsee jonkun ihmisen kanssa niin samalle aaltopituudelle, että se tajuaa miksi mulla on niin hauskaa entisen itseni kustannuksella. Parasta oppimista itseni kautta, nauramisen myötä. Vaikka parhaiten opin edelleen silti tuskani kautta.Ainakin ennen oli niin, mistäs mie tiiän tuota muuten tähän hetkeen. En mistään vielä.

Kun olin sängylläni pohtinut tätä aika juttua ja rakastumistani siihen- aikaan ja ajattomuuteen.

Otin yöpäydältäni lukulasit ja kirjan, Maria Peuran teoksen. Ja aloin lukemaan sitä. Luin puoli tuntia ennen kuin herättelin sitten miesystävääni sanoen, että jos tänään noustaisin ihan ihmisten aikoihin ylös, että kävisikö?

Mutta en ole ennen, ihan ajan kanssa, ilman kiirettä. Ollut vain sängylläni, pohtinut tätä hetkeä ja sitten lukenut kirjaa ja vasta sitten noussut ylös.

Ja olen ollut koko ajan todellisuudessa. tässä hetkessä ja oikeasti niin. Joskus harrastin sitä että heräsin ja rupesin haaveileen jostain mikä tuntui ettei se voi olla koskaan totta.

Jostain mikä on muuten tänään totta.Tajusin tuonkin vasta nyt.

Olen ihan selvästi rakastunut. Rakastunut taas. Nyt vain  kohde on oma elämäni. Ja saa nähä onko tämä rakkaussuhde sitten jatkuvaa, pysyvästä en vielä tohdi puhua mitään.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Päivärytmit sekaisin

Käsikirjoitukseni vaikuttaisi siltä, että olisi aika lähettää se toiseen kertaan kustantajalle luettavaksi. Olen tehnyt kaikki korjaukset mitä sovimme ja lisäykset. Lisäykset ovat aikamoisia. Rohkeita. Huh!

Odotan vielä loppu viikkoon. Ennen kuin lähetän sitä mihinkään. Luotan jo aikaan. Käyn vielä illalla ja perjantaina kunnolla läpi sitä. Mulla on mennyt päivärytmit sekaisin. Valvoin aamu puoli viiteen asti. Heräsin kyllä kymmeneltä, mutta menin aika äkkiä takas sänkyyn ja heräsin vasta yhden aikaan. Miesystävänikin teki vielä aamu kymmeneltä lopputyötään. Laittoi sitten yhdeltä nukkumaan kun mie nousin ylös.  Ei oikein hyvä tällaiset rytmit.

Ainoa järkevästi oleva  ihminen huushollissani on tällä hetkellä 16 vuotias poikani. Toivottavasti hän ei ota meistä mallia tämän asian suhteen. Toissa "yönä" nukahdin vasta aamu seitsemän aikaan. Tämä oli yksi syy, miksi jäin vuorotteluvapaalle sen ajaksi kun kirjoitan keskeneräiset teokseni loppuun. En nuku silloin niin kuin hyvä olisi. Nukun huonosti tai sitten liian vähän.

Mutta kyllä mie tästä alan ns. normaaliksi taas. Heti kun olen lähettänyt teokseni taas kustantajalle. Siinä on sitten sellainen lyhyt tauko muulle kirjoittamiselle ja lukemiselle, olemiselle eli elämisille.

Auto ja minä

Ei saatu autoa kuntoon, ei ollut vika sittenkään kytkinvaijerissa. Ostetiin uusi ja laitetiin paikoilleen, ei auttanut. Nyt loppui rahat tuon auton suhteen.Se jääköön tuonne katokseen. Seisontaan. Kohta tulee aikaisempien korjauksien laskukin. Hieman vit...aa, mutta aika äkkiä tulee sellainen olo, että ainakin se loppuu nyt tähän. Ei yhtään laskua eikä yhtään remonttia enää tuon auton kanssa. Ja katotaan sitten joskus mitä sen kanssa tekee. Vai hakeeko sen joku pois.Mutta uskon jo, etten tällä hetkellä itse pysty sen suhteen tekemään, en mitään. Ja järki sanoo ettei se ole kuin auto. Ja ei se ole kuin rahaa, sitä tulee ja menee kaikkialla ja jatkuvasti.Ja näitäkin laskuja varten mie olen sitten miesystäväni kanssa säästänyt rahaa. Että ei kait tässä mitään hätää oikeasti ole (vielä, että lopeta nyt tähän sen auton kanssa värkkääminen).

Ei muuta kuin töihin kirjoittamaan kokoelma loppuun ja elämään siihen malliin miten asiat ovat. Ilman autoa ja säästeliäämmin.

Se harmittaa kun en tajua autoista mitään, en tiedä niistä mitään. Aina se harmittaa jos tietää että jollakin asialla joku muu voi hallita minua ihan niin paljon kuin tahtoo, ku mie en osaa sen suhteen, en hevonpaskaakaan.Mutta pitää sitä ajoissa osata lopettaa leikkiminen, jos ei osaa oikeasti eikä tiedä oikeasti mitä tehä, tai kuka voisi tehä ja mitä maksaa jne.. Se siis tästä autosuhteestani, tällä hetkellä.

Onpas helpottavaa kun sen asian suhteen nyt luovutti, ainakin sitä tietää että sen kanssa rahanmeno  loppui nyt tähän. Hassua, miten olo voi helpottua näin vahvasti. Enemmän mua harmittaa tämä poikani suhteen, hän olisi tarvinnut autokyytejä enemmän kuin minä. Mutta ei se nyt auta mikään tämän suhteen. En meinaa enää ostaa, en yhtään autoa. Ne syövät ja vievät mun säästöni näköjään. Paitsi, jos joku suuri rahasumma joskus osuu mun kohdalle, niin sitten on eri asia. Muuten en.

Naurattaa. olla nyt jääräpää auton suhteen. Olla nyt näin vihainen autolle. Mutta helpottavaa ja naurattaa.

Mutta, joo auto voitti minut. Olen nöyränä ja maksan vain kiltisti laskut. Enkä enää edes vihaisena, koska olen jo lopettanut leikkimisen sekä tosissani olemisen tämän suhteen.


maanantai 21. tammikuuta 2013

Asiarunous

Tänään aloitin päiväni pitkästä aikaa kunnon kärtyämisellä. Otti päähän sotku keittiössä ja olohuoneessa. Otti päähän se, että olen lihonut. Etten osaa pitää kilojani kurissa muka muuten kuin karppaamisella tai vähähiilihydraattisella dieetillä. Enkä meinaa enää suostua siihen.

Kokeilen pari viikkoa vielä, että saanko pidettyä kilot pois itsestäni, muuten kuin karppausjutuilla. Sitten luovutan, jos ei onnistu. Se on nyt sitten joka päivä jotain kuntoilua, tänään vain kävelyä. Huomenna ensin vapaatanssia ja illalla onkin jumppaa. Torstaina on myös tanssia ja perjantaina Zumbaa. Sunnuntaina, maanantaina ja keskiviikkona kävelyä.

Ja olohuone ja keittiökin alkavat olemaan jo siistissä kunnossa. Tänään kävelyn jälkeen katon käsikirjoituksen taas läpi. Ja korjailen sitä.

Tuo Runotorstai-haaste on kyllä hyvästä. Otan haasteen aina niin vastaan, etten yritä mitään hyvää enkä huonoa, en oikeastaan yritä mitään. Kirjoitan vain mitä mieleen tulee, vaatimatta mitään sen kummempaa itseltäni. Kirjoitan vain runon siitä aiheesta mitä sieltä annetaan. Ja minullehan henkilökohtaisesti runoilijana on aina tärkeintä asia, ei runo, runollisuus vaan asia ja tuon sen julki sitten ns. puherunona. Ja mie itse arvostan omissa runoissani sitä yksinkertaisuutta. Ja siihen ei kuulu sellainen hienous, näköjään niin. Siksi varmaan olin aika kauan kaappirunoilija, kun häpesin sitä mun yksinkertaisuutta, ja sitä että haluan tuoda suoraan asian esille. Niin että sen ymmärtää kuka vain ja koska vain. Eli ensin tuli asia ja sitten vasta (puhe)runo. Varmaan mie jotenkin muuten toisin sen runon asian esille, jos osaisin. Tämä on siis mun tapa tuoda asiani esille.

Nyt hypätään taas Runotorstai-haasteesta käsikirjoitukseeni, joka on kesken. Siinä itse asia on aikamoinen. Ja mietin taas viime yönä, että mikä tarve mulla on tuoda tuo asia esiin. Ja näin tosissani, että otin jopa vuoden vuorotteluvapaata kirjoittamisen takia. En ole vielä keksinyt siihen syytä, en minkäänlaista.

Ensimmäisessa kokoelmassani toin esille kaksi asiaa, naisen itsenäistyminen ja luopuminen esim. syyllisyydestä ja toisessa osiossa toin esille salarakkauden kuuntelijan, luotetun ystävän näkökulmasta katsottuna

Ja toisessa teoksessani Kerjääksie rakhautta oli kuusi eri osiota. Ja se keskittyi enemmän narsistin kanssa olemiseen ja elämiseen.

Molemmissa oli asiat, jotka halusin tuoda esille.

Mutta tämä kolmas. Se pitää miettiä kyllä hyvin ja valmiiksi. Itselleni.

Ja nyt lähden ystäväni kanssa kävelylle. Tänään teen myös ruisleipää. Olen kahden viikon aikana sitten leiponut leipää jo kolme kertaa. Ja kotona. Ennen leivoin vain töissä.

Se ilo kun poikani syö äidin tekemää leipää ja kehuu kuinka se on hyvää - se ilo on minussa suuri. Miten mie olen valinnutkin sellaisen työn, että olen aina illat pois kotoani. Olin poikani koko yläasteajan illat töissä muualla. Ja se tuntui oikein hyvältä ja oikealta siihen asti kunnes nyt olen nähnyt, kuinka minun läsnäolosta ollaan onnellisia. Tämä on hyvää aikaa tämä. Leipoa, siivota, olla paikalla ja saada ainakin yksi teos valmiiksi asti. Onnekasta.


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Liukas



Kiire.

Myöhästyn.

Juoksen lujaa.

                             Liukastun

makaan maassa
ja tiedän etten ehdi ollenkaan.

Kaappini ovat siistit

Rahaa menee vaikkei sitä olisikaan.

Onneksi olen käsittänyt, että se on vain rahaa. Kyllä mie sitä kunnioitan ja pidän tärkeänä, kun sitä on ja silloinkin kun sitä ei ole, silloin varsinkin arvostan rahaa. Ja tiedän, että sitä tarvitaan aina, rahaa.

Perjantaina kävin hakemassa korjuulta autoni, joka oli viety sinne marraskuun lopussa. Oli isompi ja kalliimpi remontti. Otin siis auton takas käyttöön- laitoin vakuutusasiat kuntoon jne. Siksi aikaa, että saan sen auton myytyä  pois.
Autoni oli kahdeksan tuntia käytössämme ja kytkinvaijeri meni poikki. Ja laskin päässäni taas, ei hitsi se autoremonttilasku vain nousee. Mutta ehdin käydä Citymarketissa ostoksilla, hakemassa Tupoksesta pakettini, ehdittiin viedä poika Tupoksen nuokkarille. Sitten vain soittaa, että pitäis hommata joku toinen kyyti takaisin.

Rahat, meneekö ne tuohon autoon. Olisi pitänyt olla viisas ja myydä se rikkinäisenä, halvalla pois. Nythän mun pitää korjauttaa se ihan kuntoon, loppuun asti. Ja toivoa että joku ostaisi sen pois. Joku joka maksaa korjatusta autosta ihan hyvin. Ei olisi kyllä varaa pitää sitä ollenkaan, eikä korjatakaan. Mutta onneksi voi maksaa pienissä erissä ja luotan edelleen että asiat järjestyy ja kyllä ne raha-asiat hoituu.

Mutta en vieläkään vaivu epätoivoon. Käsittämätöntä tämä luottamus mikä itsessä on. Ennenkokematonta. Katson kuinka kauas se kantaa. Vai kantaako se nyt aina. Rauha on silti itsessäni ja tieto edelleen, että asiat hoituvat, ettei ole mitään hätää.

Kyllä minua perjantai-iltana nauratti, kun se kytkin niinku meni vain johonkin pohjaan. Ja sitten tajusin, että se meni poikki, vaijeri. En voinut muuta kuin nauraa. Ajattelin että ei tässä auta mikään muu kuin alkaa kirjoittamaan runoja. Olin hakenut aikaisemmin sieltä Citymarketista viinipullon, aukaisin sen ja aloin kirjoittamaan. En ole koko käsikirjoitukseni aikana sekoittanut alkoholia ja kirjoittamista keskenään. Nyt kattoin koko käsikirjoituksen läpi, korjailin ja lisäsin uudet runot väliin. Join neljä lasia viiniä ja olin kaksi tuntia käsikirjoituksen kimpussa. Se on se kaksi tuntia, minkä jaksan kerralla hyvin ja niin, että tiedän että olen matkassa täysillä ja sen jälkeen alkaa tulemaan sitä väkisin tekemistä. Ja käsikirjoituksen kirjoittamisen lopetan yleensä siihen ja alan sitten kirjoittamaan ihan muuta, tajunnan virtaa, tätä blogia, toisen tyylisiä runoja tms.

Lauantaiaamuna kun heräsin ja luin korjaukseni. Olin näköjään tehnyt rohkeita ja viisaita ratkaisuja. Neljän viinilasillisen myötä. Jätin ne siis sinne.

Lauantaina kävin myös ArsLimingan kokouksessa ja se reissu piristi kovasti. On se onni, että on tuollainen yhdistys mihin kuuluu ja missä on läsnä, ettei ole yksikseen.  

ja kotona huomasin, että pöytäkone on rikki ja minun kannettavassa ei toiminut mokkula. Ei suostunut vain toiminaan. Ajattelin että ei, taas tarvitaan rahaa.

Ja muistin sitten vaatekaappini. En ole löytänyt sieltä kesän jälkeen mitään kunnollista enkä sopivaa, muutettiin tähän asuntoon kesällä, kaapit sekaisin vieläkin. Ajattelin, ettei tähän tilanteeseen auta mikään muu kuin kaappien siivous, kaikki vaatteet järjestykseen.

Ja siivosin kaikki makuuhuoneen kaapit. Meni ainakin se kahdeksan tuntia. Siellä oli vielä muuttolaatikoitakin. Mulla on yks seinä täynnä hyllyjä ja hengareita, ja siihen eteen tulee vain peiliovet, hyvin on voinut laittaa piiloon sotkut.

Mulla ei ole ikinä ennen ollut noin siistit kaapit. Ei koskaan ennen. En ole ennen tuntenut tarpeelliseksi siivota omia kaappejani täysin siistiksi. Siellä oli vaikka minkälaisia vaatteita, siellä mytyssä piilossa. Sain monta uutta kaunista vaatetta käyttööni.

Nyt tapahtuu, nyt jo. Vasta kaksi viikkoa vuorotteluvapaalla ja kaappini ovat jo siistit.


torstai 17. tammikuuta 2013

Helsinki - Oulu

Aika. Se on arvokas ja nykyään minun paras kaverini.

Viime perjantaina tajusin, minkä tyylistä runoa keskeneräinen teokseni kaipaa, ennen kuin voin jatkaa itse tarinaa. Ja siitä on nyt aikaa kuusi vuorokautta. Ja ajattelin, että kirjoitan sen runon tänään menomatkallani Ouluun.

Olen miettinyt sitä siis kuusi vuorokautta. Ja aloin kirjoittamaan sitä hetki sitten istuessani junassa Helsingissä, rautatieasemalla. Ja se ensimmäinen versio (sellainen joka kelpaa jopa itselleni) oli jo Tikkurilassa valmis. Mutta olinkin makustellut sitä melkein viikon verran ajatuksissani. Ja olin mielessäni jo tuntenut sen monta kertaa.

Aika. Se on paras kaverini. Rakas ystäväni.

Ei, on se enemmän, miehän olen selvästi rakastunut sen olemassaoloon. Ihastumiskohdankin hyppäsin huomaamattani yli.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Keskustassa

Vasta tänään uskalsin mennä uudestaan käsikirjoitukseni kimppuun. Valvottujen öitteni jälkeen, ja vasta nyt keskiviikkona, sunnuntain jälkeen. Eikä se enää tuntunut ollenkaan niin järkyttävän kamalalta, tarina, jota puen runoiksi.

Muokkasin sitä kaksi tuntia täällä Helsingissä Cafe Vanhassa. Ja seuraavaksi alan miettimään uusia runoja sinne tarinan väliin. Tällä hetkellä näin kaksi paikkaa, jotka tarvitsevat jotain parannusta, uutta runoa, aiheet ovat näihinkin aika synkkiä tai ikäviä. Pitää löytää fiilis joka on tuskainen. Katuva. Tietäväinen. Mutta en mene vielä siihen.

Nyt katson ikkunasta ulos. On paljon ihmisä. Kävelevät edes takaisin. Kukaan ei pysähdy. Ja loskainen on keli. Kun tulin satoi lunta, nyt näyttää että räntää. Ovat menossa jonnekin tai  tulossa jostakin. Ihmiset. Ei yhtään eläintä näy. Joku vanhempi mies, juttelee ohimeneville ihmislle, tai yrittää jutella. Ei oikein näy onnistuvan siinä. Luovutti ja lähti.

Nyt mie haluan lähteä ikkunaostoksille ja sitten syömään.

Käsikirjoitukseni edistyy ja olen jo parempi senkin suhteen. Hymyilyttää - Helsingissä ja runoilijan elämää.

Rakas veljeni Teemu

Olin eilen kauneimmassa konsertissa sitten vuoden 2006 (olin tuolloin sinun ensimmäisessä konsertissasi). Ja olen todella ylpeä sinusta Teemu. Eilisessä konsertissa oli sinun sovituksia ja sävellyksiä Virpi Lehmuskedon runoihin akustisen ensemblen esittäminä. Sanat olivat raikkaat, positiiviset ja onnelliset. Ja musiikki ja sanat olivat yhtä. 

Tykkäsin kovasti myös jazz-osuudestasi, silloin olisin halunnut nousta paikaltani tanssimaan.Ja huiluosuuttasi jännitin kovasti ja ihan turhaa, sekin meni hyvin. Mielessäni ajattelin välillä, että hyvyys ja rakkaus on läsnä ja kaikki menee hyvin. Haen noin voimaa, jos jännitän kovasti, jostain syystä se auttaa minua. Ja niinhän se auttoi nytkin. Olit sie Teemu rakas siellä lavalla niin kaunis ja pystyssä pysyvä komea mies. Ja hyvin toimit juontajanakin loppuun asti. Ja musiikki ja sanat sulautuivat toisiinsa luontevasti.

En ymmärrä oikeastaan eri soittimista mitään. Mutta osaan kyllä kuunnella niitä. Ja sie Teemu soitat pianoa lahjakkaasti ja hyvin, etten osannut kuunnella sitä itkemättä. Ja kun pääset lavalle soittamaan, voi sitä voimaa mikä sinun käsistäsi lähtekeekin, se on huikeaa ja kaunista kuunneltavaa sekä katsottavaa.

Huomasin tykkääväni erityisesti myös viulun äänistä.

Olen onnellinen, että tulin tänne Helsinkiin ja olin eilen konsertissasi.Ja mietin vielä monta kertaa sitä, että sie olet luonut nuo sävellykset. Sie olet tehnyt nuo musiikit ja kaikki oli niin kaunista, ja koko porukka oli siinä mukana, koko konserttiväki.

Teemu, sinä olet rakas. Ja toistan vielä, olen niin ylpeä sinusta. Kiitos Teemu.

Sinun siskosi Kaisa

tiistai 15. tammikuuta 2013

Kirjasto ja Kolmetoista,samassa ja peräkkäin


 Runotorstai: Kirjasto 



Joskus oleminen on tylsää
tai on liikaa töitä.

Toisinaan en tiedä miten olla
tai tuntuu yksinäiseltä.

Onneksi silloin muistan
meidän liminkalaisten

uuden kirjaston,

Siellä tuoksuu uusi aika.

Siellä on hyvä olla

Siellä on tietoa
valtaa
 ja kahvia.
            

Runotorstai: 13

Et nouse tänään sängystä ylös.

Olet sitä mieltä
ettei koskaan
perjantaisin kolmastoista päivä
kannata kuin nukkua.

Olet ihmeellinen mies.

Työsopimuksessasi on merkintä
jossa luvataan

ettei sinun tarvitse
ei koskaan mennä
perjantaina kolmastoista päivä töihin.

Työkaverisi eivät ymmärrä
ja puhuvat kateellisina:
”Se saa taas yhden ylimääräisen päivän
ihan luvan kanssa vain olla”.

Ja pomosi sinusta ylpeänä
minulle kauppajonossa:
”Se on periaatteen mies
se meidän Johannes.”

Valkoisia runoja

Eilen luin sitten Miki Liukkosen esikoiteoksen: Valkoisia runoja.

Fiksu on poika. Ja fiksu on ollut lapsenakin.

Olin syksyllä 2012 Miki Liukkosen julkkareissa, tämän uuden teoksen, jonka nimi on Elisabet. Mulla jäi mieleen kun hän siellä edessä sanoi, että hänestä tulee seuraavaksi romaanin kirjoittaja ja hän saa Finlandia-palkinnon. Ajattelin silloin, että ei kait se tosissaan uskalla noin sanoa, että höpöttääkö hän vai onko tosissaan?

Mutta tosissaan tai ei,  rohkea on nuori mies.

En yhtään ihmettele vaikka se olisikin hänen seuraava suunnitelmansa, ja hän kertoi vain rehellisesti sen yleisölle.
On tuo hänen esikoisteoskin suuren yleisön kirja ja fiksun sekä rohkean nuoren miehen kirjoittama runoteos.

Pitää kyllä löytää tuo Elisabet seuraaavaksi.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Helsingissä

Helsingissä ollaan muusikko veljeni Teemun luona. Ja hänen perheensä luona. Enkä nukkunut viime yönä yhtään. Mietin vain keskeneräistä käsikirjoitustani, tulomatkalla junassa muokkasin sitä kolme tuntia. Viimeinen puoli tuntia jo väsytti sekä arvelutti.

En saanut yöllä nukuttua. Teksti on niin karua,  että mietin yön sitten sitä, että miksi mie kirjoitan sitä? Ja miksi mie olen aikomuksessa julkaista sen? En keksinyt mitään syytä kumpaankaan ja olin vain sanoisiko, että kauhuissani siitä mitä olen kirjoittanut tähän asti ko. teoksessani.

Onneksi tässä on aikaa vielä kauan miettiä tuo kirjoitus ja kaikki siinä oleva. Ja aikaa muokata sitä, oikeastaan niin kauan että olen sujut sen kanssa. Eipä ole ennen näin käynyt, ei minkään käsikirjoitukseni kanssa. Nämä olot ovat tulleet vasta sitten kun teos on ollut kädessäni, eikä ole voinut enää peruuttaa mihinkään.

Luin viime yönä sitten Heikki Hallanoron Viivalla -teosta. Ja tänään luen sen loppuun.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Asiat järjestyvät

Tänään kävin taas Oulussa. Minua hieman jännitti, oli tapaaminen kustantajani kanssa.  Hänellä oli keskeneräinen käsikirjoitukseni. Se 68-sivuinen. Ja tiesinhän, että nyt keskustellaan vakavasti siitä ja jatkosta kirjoittamiseni suhteen. Mietin, että jos hän laittaa kaiken tekemään ihan uusiksi, jos hän haluaakin jotain ihan muuta mitä osaan ja miten mie kirjoitan. Jos meillä onkin ihan eri kieli keskenämme, eikä me ymmärretä tosiamme.

Tapaaminen meni hyvin. Ja meillä oli sama kieli ja me ymmärsimme toisiamme. Ja sain inspiraatiota jatkamisen suhteen Ja tästä on hyvä mennä eteen päin.

Tapaamisen jälkeen lähdin metsästämään naamiaisvaatteita. Huomenna olisi Oulussa naamiaiset klo 18.00 Nelivitosessa. Meille tulee porukkaa saunaan klo 15 ja laittamaan itseään joksikin toiseksi mikä oikeasti on ja sitten puoli kuuden aikaan lähdetään naamiaisiin. Odotan huomista.
Mutta tänään sen jälkeen kun olin laukkonut ympäri Oulua ja Kaakkuria minulla oli tapaaminen tulevan työhuoneeni työkavereitten ja vuokraisännän kanssa. Työhuone oli hyvä. Saan itselleni käyttöön koko keittiön. Isompi mitä meän olohuone on. Ja siellä oli hieno ja hyvä kirjoituspöytä myös. Vuokrasopimus alkaa helmikuun ensimmäinen päivä, mutta saamme mennä siivoamaan ja laittamaan työtilaamme kuntoon heti kun aikaisempi vuokralainen tuo avaimet isännälle. En malttaisi odottaa.Työhuone. Ja tiedän jo, mihin suuntaan olen matkalla käsikirjoitukseni kanssa. Ja pää on täynnä tarinaan sopivia runoja.

Työhuonereissuni jälkeen menin zumbaan ja kello oli jo 18.00. Ja tarina on saanut sisältöä lisää ,siellä zumbassa tuli vaikka mitä runoja.

Ensimmäiset vuorotteluarkipäiväni  (ma- pe) ovat menneet hienosti. Tämä on alkanut paremmin kuin hyvin ja miehän tunnetusti uskon alkuihin.

torstai 10. tammikuuta 2013

Erityinen

Sämpylä-ruis taikina on nousemassa.

Ja vihdoinkin sain lähettyä Helsinkiin päin Erityinen -kokoelman runot. Kuvat lähetin valmiina jo viime kuussa, runot vasta tänään. Saa nähdä -tuleeko valokuvaruno -kokoelma valmiiksi jo tammikuussa. Olisi näyttelytila helmikuuksi Kemissä, en ole varma ehtiikö, koska olin niin hidas tämän suhteen, tarvitsin siihen aikaa enemmän mitä kuvittelin. Ja tänään vasta tajusin mitä niissä piti vielä muuttaa, valmiissa runoissa. Se on sellainen valokuvarunosarja, kokoelma nimeltään Erityinen. Viisi runoa ja viisi valokuvaa. Kuvat on ottanut Arimo Eklund. Ja runot mie. Nyt ne ovat valmiita yhdessä ja matkalla tulemaan tauluiksi.

Työhuone

Jo kolmantena päivänä eli eilen huomasin,että joudun perumaan sanani. Olen ajatellut, että ihan hyvin voin työstää teostani kotona, makuhuoneen nurkassa olevassa työpisteessä. En oikesti ajatellut, että siellä makuuhuoneessani nukkuu joku muukin kuin mie. Eikä minusta ole sanomaan että nouse ylös ja mene toiseen huoneeseen, eikä laittamaan valoja päälle kun toinen nukkuu sikeästi. Onhan se toinenkin kotonaan. Ja jos jossain niin kotona saa nukkua. Ja siinä mie kirjoittaisin ja puhuisin itsekseni samalla kun toinen nukkuu.

Silloin kun kirjoitan, mie puhun samalla, koko ajan. Sillai huomaan, jos runo ei toimi ollenkaan, tai edes ajatus, jota haluan runossa tuoda ilmi. Tai toimiiko tarina tai toimiiko tarinassa kieli jne.

Eilen nousin aamusta kirjoittamaan. Pistin jopa vaatteita päälle, etten tällä kertaa alasti istunut koneen äärellä.Mutta menin melko äkkiä takaisin sänkyyn, toisen kainaloon nukkumaan. Ja heräsin sitten vasta puolenpäivän aikaan. Vaikka olen kuinka sanonut  ja toistanut itselleni, etten mie tarvitse mitään työhuonetta. Että kyllähän mie kotona voin kirjoittaa ihan hyvin (ja tiedättekö, eilen jo- aloitin siivoamisen ja kotini on siisti). Kirjoittaminen jää kotona sittenkin kakkoseksi, näköjään niin.

Onneksi otin eilen oikeassa paikassa asian puheeksi ja kuulin sitten, että eräs taiteilija tuttuni olisi vuokraamassa Limingasta työhuonetta ja hakee toista taitelijaa siihen kaverikseen. Soitin hänelle, ja huomenna sitten me lähdetään katsomaan, sopiiko se työhuone kolmelle taiteilijalle. Mahdutaanko me kaikki sinne. Nämä kaksi muuta ovat kyllä enemmän illat työhuoneella ja viikonloput. Mie olen ajatellut, että en tee viiikonloppuisin töitä, että ne ovat minun vapaapäiviäni ja arkisinkin aloittaisin työn teon viimestään puolenpäivän aikaan. Eli olisin useasti yksikseni työhuoneella, puhumassa itsekseni. Ja mikä parasta, saisin jättää paperit siihen oman nurkkauksen lattialle ja jatkaa siitä sotkusta seuraavana päivänä. Ei tarvitsisi aloittaa joka päivä alusta, vaan voi jatkaa siitä mihin jäi- näin kuvittelen mielessäni.

Vuokra ei ole paljoa ja työhuone on ihan tuossa naapurissa, työväentalolla. Toivon, että se on hyvä ja sopiva.

Huomenna minulla on myös tapaaminen kustantajani kanssa. Enkä tiedä yhtään, missä hänen kanssaan mennään. Senkin näkee sitten huomenna.

Mutta mitä tänään?Ainakin lukemista ja sämpylöitten tekemistä- käsikirjoitukseeni kosken vasta huomenna, kustantajani läsnäolessa.