sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Uni taas: Karhujen valtakunta



Minulla oli juhlat. Syntymäpäivät.  Sain eri ryhmiltä lahjoja. Yhdeltä ryhmältä sain itse tehdyn repun ja itse tehdyn kakkulapion ja juustohöylän, ne olivat todella hienot ja kalliit. sain viskipullon, josta oli juotu ¼ osa, iso pullo. Ja viinipullon ja sain muilta ryhmiltä hirveästi viiniä lahjaksi. 

Ja sain sellaisen itse tehdyn aikuistenkiipeilyradan. Ja joku ryhmä kokosi sen juhliini paikoilleen. Sitten huomasin, että huoneen nurkissa oli hiiriä, rottia, näätiä tms. Ja ne kulkivat omissa ryhmissään. Eikä vieraat kiinnittäneet niihin huomiota, vain minä tajusin ne. Sitten näin kaksi pehmolelua, nallea, jotka olivat muuttuneet karhuiksi ja ne seisoivat suorina ja vihaisina, katsoivat toisiaan vihaisesti silmiin, liikkumatta mihinkään. Olivat sellaisia pehmolelun kokoisia.


Yhtäkkiä kesken juhlien tuli laki, ettei saa enää koko maassa juoda alkoholia. Ja viiniä oli paljon, koska olin saanut sitä lahjaksi paljon. Mulla oli yksi viskipullo kädessä ja yksi viinipullo. Piilottelin niitä. Tiesin ettei enää koko maassa ole muuta alkoholia kun nämä, ja näitä tarvitaan joskus juuriksi kun aloitetaan uudestaan alkoholin valmistus.


Sitten me kaikki olimme vankina minun juhlissani, koska he jotka olivat säätäneet alkoholilain, he olivat säätäneet myös lain, ettei kukaan saa enää liikkua mihinkään, ei mennä mihinkään mihin haluaisi, eikä kenelläkään saa olla enää omaa mielipidettä, on vain heidän mielipide ja tahto, jotka perustivat tämän uuden lain, että valta on vain heillä.


Halusin pois. Ja mulla oli kumisaappaassa viskipullo ja toisessa viinipullo. En enää voinut viedä niitä pois, koska niitä ei saanut enää olla edes olemassa. Valtaa pitävät robotit ja ryhmissä olevat eläimet  ( rotat, hiiret jne…) laittoivat ihmiset jonoon ja määräsivät mihin pitää mennä.



Menin kiipeilyradalleni, joka oli rakennettu ennen uutta lakia. Siinä oli myös liukumäki, siellä sisällä, piilossa. Laskin sen puoleenväliin ja sitten joku poika laski myös, ja se poika toi mulle viestin. Luin sen ja söin sen viestin ja laskin alas ja aloitin pakomatkani.


Olin ainoa kuka uskalsi lähteä pakoon. Ja tiesin, että se onnistuu vain kiertotietä ja huipun kautta. Huomasin, ettei valtaapitävät huomaa kun lähden vain kävelemään, koska heillä on niin paljon ihmisiä, joita pitää vahtia. Kävelin vihaiset pienet karhut ohi ja joku sanoi matkalla: ”Onpa ihania pieniä pehmoleluja”. Johon vastasin: ”Ei ne ole pehmoleluja, ne ovat vihaisia ja oikeita karhuja, katohan tarkemmin”  ja jatkoin kävelyä ja sitten juoksin. Juoksin Kolarin kuntaan asti, koska tiesin että pitää mennä kiertotietä, siksi menin Kolarin kunnan kautta ja menin Friberin (kaupan)  taakse ja siellä oli sellainen tosi pitkä lipputanko, tiesin, että se yltää huipulle asti ja huipun kautta pääsisi karkuun. Kiipesin tankoa pitkin huipulle ja tulin toista puolta alas ja lähdin juoksemaan.


Kuulin,  että minun karkaaminen oli jo huomattu. Juoksin ja juoksin. Sitten tulin melkein perille. Tulin karhujen valtakuntaan. Se oli täynnä isoja ja oikeita karhuja. Suurin karhu istui korkealla valtaistuimella ja tiesin että minun pitää mennä tämän valtakunnan läpi päästäkseni perille. Suurimman karhun vieressä istui pieni 4 vuotias tyttö. Ja hän tuli minua vastaan, tiesin, että hänen avullaan pääsen tämän valtakunnan läpi. Siellä oli vain 3 ihmistä, tyttö, tytön äiti ja tytön isä. Tytön isä ei nähnyt minua, tytön äiti näki ja vei  miehensä huomion pois, ettei tytön isä huomaa minua ja tytön äiti iski mulle silmää (koska se poika siellä liukumäessä, joka antoi mulle sen viestin oli hänen poikansa), iskin takasin silmää merkiksi, että ymmärrän missä mennään  ja tyttö saattoi minut valtakunnan perälle, eli karhujen ja tytön perheen valta loppuisi siihen.

Aukaisin oven ja siellä oli vain eteinen ja eteisen päässä oli komero. Menin komeroon ja siellä oli taikalattia, kun sitä aikansa väänsi niin pääsi takaisin menneisyyteen. Väänsin lattiaa ja jossain vaiheessa kuulin että komeron takana oli valtaa pitävät robotit, he olivat löytäneet minut. Mutta väänsin ja väänsin ja väänsin ja mun piti päättää mihin aikaan menen takaisin, mistä aloitetaan alusta. Päätin, että siihen aikaan kun olin sen yhden tytön ystävä. Siihen aikaan takaisin.

Sitten tuli hiljaisuus. 

Aukaisin komeron oven, ei ketään eikä mitään missään. Ei enää eteistä, eikä karhujen valtakuntaa, ei robotteja, ei ryhmissä olevia eläimiä, ei mitään. Olin mennyt takaisin menneisyyteen ja tiesin miten jatkaa. Mitä täytyy tehdä toisin.  Ainoa joka oli pysynyt samana, olin minä itse, olin samanikäinen kuin tulevaisuudessakin olin.