Ryhmän voimin tai kahden kesken

On keskiviikko ja syyskuun yhdeksäs päivä ja kello on iltaa kuusi. Olen työhuoneellani, joka sijaitsee Limingassa. Talo on vanha ja joka nurkasta kuuluu menneisyyden ääniä. Enää en pelkää niitä ja nykyään olen täällä jopa pimeänkin aikaan.

Tänään olen miettinyt sitä, mitä haluaisin sanoa ja minkä asian haluaisin tuoda esille ja miten? Mikä auttaisi montaa muutakin ihmistä, eikä vain minua, mutta tietenkin minuakin.

Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, kuinka ihmeellisistä asioista ihmisillä nousee ns. kusi päähän ja myös sitä, kuinka helposti me ihmiset mitätöimme toisiamme.

Siihen mitätöimiseen, siihen lähtee aina ryhmä muita ihmisiä mukaan ja sen ryhmän saa aikaan johtoporras. Ja se on todella käsittämätöntä se miten porukalla sitten syrjitään yhtä ihmistä. Olen ihan varma että jos se ryhmä näkisi itsensä, se ei olisi mukana.

Joskus se tarvitsee tuekseen vain yhden jäsenen ryhmästä ja sekin riittää mitätöimään, syrjimään niitä toisia tai toista siinä ympärillä.

Tämähän on ihan selvä ja tuttu asia, mutta sitä ihmettelen, kuinka tämä onkin näin hyväksyttyä ja sallittua. Eikä asiasta oikeasti puhuta todenmukaisesti. Ehkäpä vain savustetaan ylimääräinen pois ja jos savustettava ei tajua heti lähteä, niin ei oteta sitä mukaan tilaisuuksiin, ei nähdä sitä.

Tehdään yhdessä hänestä näkyvästi näkymätön. Ei oteta häntä mukaan. Tehdään hänestä ulkopuolinen. Ja tämä ihminen, jota syrjitään, josta on tehty näkymätön, vaikka hän kuinka olisi tehnyt näkyviä asioita, hänen luokseen ei mennä. Hän olkoot yksin ”onnistumisensakin” kanssa. Ja koko ryhmä siinä ympärillä hiljaa hyväksyy ja sallii tämän tapahtuvan.

Saduilla ihmiset on yritetty saada tajuamaan erilaiset ongelmamme jo lapsena ollessamme. Ja silti tänäänkin eri työpaikoilla, yhdistyksissä, harrastuksissa, perheissä on useita Tuhkimoita, on äitipuoli ja monta sisarpuolta.

Nämä sisarpuolet mahdollistavat äitipuolen olemassa olon, äitipuolen voiton.

Nykyajan Tuhkimot vain odottelevat pelastavaa prinssiään, joka ei tule edes paikalle.  Eivätkä nykyajan prinssit huomaa Tuhkimon läsnäoloa ja prinssin tuoma kenkä, se sopii kätevästi heti sisarpuolen jalkaan.

En minä voi

En minä voi päättää,
mikä on sinulle tärkeää ja mikä ei.

En minä voi tietää miten toimit ja miten et.

En minä voi vaatia,
että välittäisit, olisit oikeasti uskottava
tai edes luotettava.

En minä voi tietää,
kuin vain omat näkemykseni ja asiani.

Vain omassa elämässäni voin laittaa asioita tärkeysjärjestykseen,
niin kuin parhaakseni katson.

Ja voin päättää,
että itse olen uskottava, turvallinen ja luotettava.

En minä sinun olemiselle mitään voi,
enkä sinun olemattomuudelle.

Vain itselleni voin,
ja sille mihin lähden mukaan,
ja mihin en.

Vieraana

Vieraana

Käännekohta

Olen taas elämäni käännekohdassa.

Ja vaikeinta se,

että siinä on yksin.

On minulla ystäviä ympärilläni,

on perhettä,

on sukulaisia,

on rakkautta,
joka tulee minua kohti.

On rakkautta itsessäni,
joka kumpuaa minusta läheisiini,

etten missään nimessä ole yksin

maailmassani.

Mutta käännekohdassa,

risteyksessä,

siinä yksin.

Tärkeät, oman elämäni valinnat

ne on tehtävä itsekseen.

On kuunneltava itseään,

 on katsottava peiliin.

On nähtävä rehellisesti minuutensa.

On uskallettava katsoa mitä ympärillä tapahtuu

on hyväksyttävä se, mitä siellä ei tapahdu.

On tiedettävä oma näkymättömyys,

on nähtävä oma näkyvyytensä.

On uskallettava mennä sitä kohti mitä vihaa,

pelkää tai mihin ei oikeasti haluaisi vilkaista.

Katsottava on, ei voi juosta pakoon.

Ei omassa elämässään voi vetää sivuroolia.

On oltava pääosassa ja vieläpä näyttelemättä.

On otettava vastuu, on oltava pystyssä

ja päätettävä mihin suuntaan ja miten sinne menee.

Valintansa on tehtävä ihan itse.

 Omaa sydäntänsä on kuunneltava

ja pysyä oman järjenkin kanssa mukana.

On oltava aikuinen,

ei auta minussa oleva lapsen itku tai huuto.

On ajateltava omilla aivoillaan,

on tunnettava omilla tunteillaan.
Ei auta muitten aivot ja tunteet tässä,

kun menomatka on ihan omalla tiellänsä.

Ja jos menee vaikeimman kautta, niin sitten se menee niin.

On luotettava itseensä, päätöksiinsä.
On suostuttava ettei mene sieltä missä aita on matalin.
On uskottava itseensä ja siihen että Elämä kantaa kyllä.

On uskottava ihmeisiin.

Nykyaika

Miksi olisi muka helpompaa
ottaa yleinen mielipide käyttöönsä
ja pysyä siten vain piirissä mukana

Kuka on se joka voi heittää toisen tulta kohti,
ja polttaa hänet tuhkaksi

Kuka on se,
jolla on varaa mitätöidä itsensä kautta toinen ihminen

Ei kukaan.

En minä.
Etkä edes sinä,

eikä mikään ryhmä anna
ei minulle, eikä sinulle
lupaa moiseen.

Uskallan kyllä
luotan ja tiedänkin
itseni niin varmaksi,

etten enää epäile
ja olen avoimesti,

ihmisissä

uskollisesti mieltä,

hintana kyllä
kuljettava kivuliaasti
yksinäisyyden polkua
perille asti.

Kaksi eri kohtaa tyhmyydestä.

                     Ensimmäisestä kohdasta palanen:

Ja tänään kuntosalilla, Johanna muistaa mistä se lähti, milloin se tyhmyys tuli olemaan Johannan vierelle, milloin se jäi asumaan häneen.

Oli syksyn ensimmäinen liikuntatunti. Ja Johanna oli eri koulussa kuin aikaisempana vuonna, eri kaupungissa ja hän oli kolmannella luokalla.

Oli tyttöjen vuoro juosta kilpaa. Olivat urheilukentällä, ihan koulun vieressä. Ja pojat seurasivat juoksukilpailua urheilukentän reunalta. Johanna oli edessä ja juoksi lujaa. Johanna nauroi ja juoksi, kunnes pojat huusivat:

-  Katsokaa Johannan toista kättä, hahahahhahhahhah, katsokaa vammainen. Katsokaan miten se menee.  Johanna menee näin hahhahhahhahahhah. Ja pojat näyttivät miten Johanna juoksee.

Se näytti tyhmältä. Käsi vai roikkui vieressä.

Ja Johanna kuuli sen naurun ja Johanna näki sen pilkan ja Johanna jatkoi kävellen. Johanna ei enää juossut, ei hiljaa eikä kovaa. Johanna käveli ja kiinnitti huomion vain käteensä. Ei enää voinut mennä lujaa, koska piti kiinnittää huomio miltä näyttää. Ettei näyttäisi tyhmältä.

Johanna muuttui tyhmäksi. Johannasta tuli kolmannella luokalla tyhmä tyttö. Johanna ei ollut tyhmä ennen koulun vaihtamista. Johanna ei tiennyt olevansa erilainen ja tyhmä, ei ennen kolmatta luokkaansa. 

Toisesta kohdasta palanen:

Ja kesken zumbaamisen Johanna muistelee kaksikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, muistelee aikaa kun hän oli peruskoulussa ja oli liikuntatunti ja hän oli kahdeksannella luokalla ja hän muistaa hetken kun hän näytti opettajalle, että osaa olla urheilullinen ja siinä hyvä. Oli liikuntatunti ja jalkapalloa. Siellä oltiin kuuden ryhmässä ja opettaja näytti miten syötetään ja hyökätään ja miten pelataan oikein ja hyvin jalkapalloa. Ja miten se pallo suunnataan oikein ja Johanna tajusi, että oppi sen heti.  Ja näytti oppimansa, taitonsa opettajalle, Opettaja ilostui

 

-          Näytähän uudestaan.

Hämmästys oli opettajalla suuri. Ja Johanna näki sen hämmästyksen. Johannaa jännitti, hänelle oli hymyilty ja kaikki katsoivat häntä kohti. Ja hän potkaisi palloa, eikä se enää onnistunut. Pallo meni väärään suuntaan. Opettaja katsoi Johannaa  ja nauraen ilmoitti

 

-          Arvasin että se oli vain pelkkä vahinko. Ettet osaa oikeasti.

Johannakin nauroi. Johanna nauroi aina.  Ja hän tajusi olevansa pienen hetken ja ihan vahingossa liikuntatunnilla hyvä ja fiksu. Ja siinä nauramisen aikana, Johanna päätti, ettei enää suostu olla olematta tyhmä. 

Kolmas ja neljäs kohta kertovatkin sitten Johannan aikuisuudesta ja suhtautuminen onkin sitten jo iha eriä, eikä tyhmyyttä huolita enää itseensä ja kysehän on sitten myös itseluottamuksesta. Ja siitä miten itseluottamus on saatu vahvaksi. Ja nämä keskeneräiset kohdat kuuluvat lukuun, jonka nimi on ulkopuolisuuden tunne.  

III Kolme

III kolme -runokuvanäyttely


Tervemenoa Ouluun Cafe Krudaan 2.9. - 14.9. 2013!

Olen työstänyt kolmen vuoden sisällä useamman eri ihmisen kanssa yhteisnäyttelyjä. Ja syyskuussa, kaksi ensimmäistä viikkoa minulla on Cafe Krudassa esillä kolmesta eri näyttelystä runokuva-teoksiani. Olen itse paikalla III kolme -näyttelyssä lauantaina 14.9. 2013 alkaen klo 16. 00. Jos joudat kanssani nauttimaan kahvista, teestä ja juttelemaan esim. jostain erityisestä, ihmisissä olemisesta yms. kuuntelen ja olen läsnä. Tervetuloa! 

III kolme

I Erityinen

Runot: Kaisa Halmkrona
Kuvat: Arimo Eklund

Erityinen on nyt ensimmäisen kerran kokonaisena viiden taulun sarjana näytteillä. Runot olen omistanut ystävilleni.

II Olet rakas

Runot: Kaisa Halmkrona
Italiankielinen käännös: Pirkko Kukkohovi
Runojen taustana on Marianne Lukkarisen maalauksista tehty juliste.

Olet rakas on yksi teos Mistä voimani -sarjasta. Mistä voimani on ollut näytteillä myös italian Donato Rizzin Arte Trenta Sette -galleriassa 1.8. - 10. 8. 2013 välisenä aikana.

III Eläminen

Runo: Kaisa Halmkrona
Kuva: Janne Halmkrona

Eläminen on yksi taulu Ihmisissä-sarjasta. Ihmisissä oli ensimmäinen runonäyttelyni ja se sisälsi kolmetoista eri kuvaa ja runoa.

Tarinoihin

 Sunnuntaiyönä:

- Huomenna menen taas tarinoihin ja runoihin.
  Ja olen siellä yhteen menoon vaikka perjantaihin asti.

- Joo.

- Perjantaina sitten teen kaikki apurahakemukset ja lähetän ne.

- Ehtiikö ne vielä silloin?

- Ehtii. Lauantaina on vasta viimeinen päivä.

- Meinaatko päästä perjantaina takaisin tänne, pois tarinoista ja runoistasi.

- En tiedä, sen näkee sitten. Toivottavasti en.
  Olisi huippua olla siellä niin kauan, että saan seuraavan kokoelmankin valmiiksi asti.

- Varo Kaisa mitä toivot taas.

22.8. 2013 Torstaina klo 21 - 22. 00 Oulun taidemuseon takapihalla

Sata naista, sata eri tunnetta Marjo Väisäsen tunnekuva -näyttelyssä. 

Tässä heistä yksi.

Kotona II

Eilen Iissä Kulttuurikauppilassa lausuin runoja. Heidi Rundgren oli valinnut Kierre-teoksestani sellaiset runot luettavaksi, joita voi lukea koko perheen tapahtumissa. Hyvin oli valinnut runot.

 Torstaina 22. 8 Oulussa TAITEIDEN YÖ.

Siellä klo 17 - 19. 30 Ainolan puistossa, lausun samoja Heidin valitsemia runoja sekä minulta on saatavilla ko. tapahtumassa Kierre-teoksia. 

Ja klo 20 lausun TÄHTITORNIN kahvilassa Kierteestä K16 runoja.

Perjantaina 23. 8 Limingassa TAITEILUA tapahtuma 

ja tuolloin olen paikalla lausumassa Kierteestä runoja (K16) klo 20 Runoillassa AsemaPubissa.

Ensimmäisessä osassa on mukana myös Kaisa Klapuri, toisessa runoesityksessä säestyksenä muusikko Teemu Halmkronan sävellys ja Kierre-teosta esittelee Heidi Rundgren. Heidi Rundgren ja Timo Remes lausuvat tilaisuudessa myös omia runojaan. Tapahtumassa on avoin mikki: Tervetuloa lausumaan omia runojasi, suosikkirunojasi tai muuten vain olemaan paikalla!
                                                                                                                                                                                             Kuva: Heidi Rundgren

Kotona

Kotona ollaan ja asiat ovat muuttuneet ihan eriksi. Kolme viikkoa ollut näkyvänä ulkomailla, muualla, vieraitten joukossa tuli näkyväksi ja olen muuttunut kotonani eriksi. Ei se muutos näy, mutta se tuntuu hyvälle.

Olen iloinen ja olen onnellinen siitä mitä ja miten kirjoitan. Se mitä teen, se on oikeasti nyt huomattu. Ja se miksi teen niin kuin teen, se on nyt ymmärretty.

Kyllä ihmiselle on tärkeää, että arvostetaan ja kunnioitetaan o i k e as ti eli vilpittömästi sitä mitä itse tekee tosissaan. Ja se tapahtui sitten minulle Italiassa. Materassa, taiteilijaresidenssin myötä.

Minut kutsuttuun ensikesäksi uudestaan Materaan, esiintymään johonkin runotapahtumaan, mikä on siellä joka vuosi heinäkuun alussa. Ja sitten minut kutsuttiin Roomaan. Ja pyydettiin jos tekisin yhteisnäyttelyn erään italialaisen taiteilijan kanssa. Minulta runoja, niitä joita kirjoitin residenssiaikana Materassa olemisesta.  Mutta katsotaan nyt lähtisinkö enää heinäkuussa Etelä-Italiaan, oli se aikamoinen se kuumuus siellä, pahimmillaan +48 astetta ja varjossakin +38 astetta (no lähen kuitenkin, jos se muuten vain on mahdollista). Ja katsotaan, miten se yhteisnäyttelyn tekeminen onnistuu näin kun toinen on Italiassa ja toinen Suomessa (hyvin tietenkin).

Runojani kehuttiin Italian tv:ssä. Runojani luettiin suomeksi sekä italiaksi Italian tv:ssä.  Ja se mitä he arvostivat oli puherunous, se suoruus ja selvyys.

Juuri se mitä joskus olen hävennyt, kun kirjoitan niin suoraan ja yksinkertaisesti, juuri sellaisesta pidettiin. Viimeksi silloin meinasi tulla häpeä, kun minun tyttörunoni eivät kelvanneet Hallaus-lehteen. Ja oli useampia deadlinepäiviä, koska tekstejä ei ollut tarpeeksi ja silti mun runot eivät kelvanneet päätoimittajalle. Eli tiedän, ettei kirjoittamaani arvosteta. Ja silti olen vain jatkanut sitä. Lukijani kyllä arvostavat sitä, ja heillehän minä kirjoitan ja heitä on.  En unohda heitä. Enkä unohda sitä, että onhan minulla nyt kustantaja rinnallani taas.

Mutta se, että menee jonnekin ihan vieraaseen paikkaan ja vieraat näkevät minut. Ja se miten he näkivät. Olisivathan hekin voineet kohdata minut ja puherunoni ihan toisellalaillakin. Tai niin miten yleensä tapahtuu: olla huomaamatta ollenkaan.

Tämä reissuni oli paljon minulle: uskon itseeni, uskon tekemisiini tätä myötä paljon. Ja tämä oikeastaan riittää mulle oikein hyvin. Nyt voin mennä taas työhuoneelle ja jatkaa kirjoittamistani. Olla vapaasti itseni.

Oli hyvä päätös se, etten kirjoita enää kolarinmurteella, sitä ei olisi voinut kääntää italiaksi eikä englannin kielelle.

Ja lopuksi Kiitos Oulun läänin taidetoimikunta eli Taiteen edistämiskeskus. 

Suihkuun mennessä tapahtunutta

- Hitto, ovikello soi ja mie olen alasti. Mene sie aukasemaan, mie menen pukemaan.
 ...
- Hello? [Hei?]
- Hi, I saw your exhibition. At the gallery. [Hei, näin näyttelynne. Galleriassa.]
- Yes? [Niin?]
- So... Donato Rizzi took me here. [Niin... Donato Rizzi toi minut tänne.]
- Ok? [Joo?]
- Do you speak english? [Puhutko englantia?]
- Oh, yes! [Joo, puhun mie!]
- Oh, good. Do you have any material about your poems? [No hyvä. Onko teillä jotain materiaalia näistä runoista?]
- Öö... Just a moment. Come in. [Öö.. Ootappas. Tule sisään.]
- I can wait outside. [Voin kyllä odottaa tässä ulkonakin.]
- No, no. Come on in. Kaisaa! [Ei kun tule sisään. Kaisaa!]
- Mie olen just pukemassa.... kun löytäsin puseron...
- Just a moment, please. Let me see if we have anything... (selaa papereita)
[Hetki pieni... Katotaanpas löytyykö mitään... (selaa papereita)]
- Niin?
- Hän on kiinnostunut sinun runoista ja käynyt siellä galleriassa.
- Hello!
- Hello.
- Niin, hän tuli kysymään, onko meillä mitään materiaalia, englanniksi tai jotakin.
- On meillä, mutta ne on Albertolla, Sissillä ja tietokoneella, ei ole tulostettuna enää.
- Do you have a catalog or something in english? [Onko teillä katalogia tai jotain englanniksi?]
- No, unfortunately not right now. Are you a journalist or just curious? [Ei valitettavasti juuri nyt. Oletko sie muuten toimittaja vai muuten vain kiinnostunut?]
- Oh, I studied scandinavian art and poetry and did my thesis about it. [Minä opiskelin skandinaavista taidetta ja runoutta ja tein gradun siitä.]
- Okay! [Niin justiinsa!]
- I saw the advertisement that there was finnish poetry and I had to see it so I went to Donato`s gallery. [Näin mainoksen, että täällä on suomalaista runoutta ja minun oli pakko nähdä se, joten menin Donaton galleriaan.]
- That`s nice. [Sepä mukavaa.]
- I saw the book Circolo in the gallery but only the poster was in italian. [Näin Kierre-kirjan galleriassa, mutta vain juliste oli italiaksi.]
- Yes, we just have that poster in italian. [Joo, meillä on vain se juliste italiaksi.]
- Kerro, että tulee uudestaan. Sie voisit kääntää Kierteestä muutaman runon englanniksi ja niistä Materasta kirjoitetuista myös.
- Can you come back later, before sunday, we could translate some poems for you? [Voisitko tulla myöhemmin uudestaan, ennen sunnuntaita, me voitaisiin kääntää sinulle muutamia runoja?]
- Wow! Yes! Could I have your email? [Vau! Kyllä! Voisinko saada sinun sähköpostiosoitteesi?]
- Mie kirjoitan sen tähän.
- Here`s Kaisa`s email.  [Tässä on Kaisan sähköpostiosoite.]
- And here`s mine. I`ll be in touch! [Ja tässä on minun. Otan sitten yhteyttä!]
- Sorry, it`s pretty late. [Anteeksi, on jo myöhä.]
- It`s allright. We are artists, we are used to unconventional visitors. [Ei haittaa. Me ollaan taiteilijoita, me ollaan totuttu epätavallisiin vierailijoihin.]
- Okay (nauraa). [Selvä.]
- See you! [Nähdään!]
- See you! Bye! [Nähdään.]
- Bye!

 Kaisa Halmkrona
(translation by Juho Raunio)

Pidän luottamuksen

Tulimme tänne Italiaan heinäkuussa 22. 7. Olen ollut Materassa kaksi viikkoa. Aika on ollut pitkä. Pisin kaksi viikkonen ikinä (ei kun oikeastaan pisimmät kaksi viikkoset olen kokenut aikaisemmin synnytysosastolla olleessani, Kemissä). Mutta, olen ollut täällä mielestäni siis jo kauan.

Eteeni on tullut uusia asioita paljon,
uusia näkemyksiä ja elämä on opettanut paljon.
Ja olen oppinut niin ahkerasti,
että päiväkin on tuntunut (tiedon määrää ajatellen) useammalta vuorokaudelta.

Ja tähän kahteen viikkoon mahtuu kaikenlaista olemista.
Olen oppinut niin itsestäni kuin kanssaihmisistä, tuntematomista sekä tutuista.

Tuntemattomat italialaiset ovat ystävällisiä
ainakin meille suomalaisille,
ja italialaiset, joista on tullut tuttuja,
olen rakastunut heihinkin. 

Olen oppinut uusia puolia luottamuksesta.

Nyt olen itsekin nähnyt käytännössä luottamukseni elämään, uskoni tähän hetkeen ja huomiseen. Ja nyt voin sanoa, että uskon myös itseeni, omaan olemiseeni. Ja se oli hienoa huomata käytännössä se. Yllätyin itsekin.

Sitä mitä lähin tänne alunperin tekemään, se mitä olin sunnitellut tekeväni. En ole tehnyt sitä kuin yhden vuorokauden ajan, en suostunut tekemään sitä väkisin, en ollenkaan, eikä se halunnut tehdä yhteistyötä kanssani täällä, ei vuorokautta enempää. Nimittäin  keskeneräinen tunnekokoelmani, se ei välittänyt alkaa kanssani täällä, ei milleksikään. Menen siihen kiinni sitten työhuoneella, suomessa taas.

Olen työstänyt täällä ollessani ihan uutta runokokoelmaa, katsotaan onko se vain tätä hetkeä vai jatkuuko se oikeasti valmiiksi asti. Ainakin siihen on tullut päivittäin vähintään kolme uutta runoa ja se on alkanut nyt kun on tulossa kolmas viikko, niin nyt se on alkanut elämään ja näyttämään itseään selvemmin, mutta ei sitä vielä näe, eikä tiedä, onko se paskaa vaiko ei.

Onneksi olen vielä täällä Materassa viikon ajan, vaikka ikävöin poikaani ja tyttäriäni, lastenlastani,äitiäni ja ystäviäni, ihmisiäni suomesta, silti tiedän että tämä kaikki on kohta ohi, ja se mitä haluan täältä vielä, mulla on siihen vain viikko aikaa saada se. En siis anna ikävälle laisinkaan valtaa.

Ja onhan täällä residenssissä rakas ystäväni Marianne ja hänen miesystävänsä Mikko sekä kihlattuni Juho.Samoja ihmisiä, joitten kanssa olen läsnä Suomessakin, tekevät omia töitään kanssani täällä ja se on turvallista se.

Onneksi on vielä viikko. Ja aion katsoa sen viikon aikana suuntaan mihin en ole aikaisemmin täällä ollessani katsonut. Kirjoittaa aiheista, joita näen nyt. Aamusta ajattelin, että onneksi olemme täällä kolme viikkoa, koska nyt näen jotain mitä en edes tiennyt aikaisemmin olevan.

Ja olen todella kiitollinen ja edelleen ihmeissäni siitä, että Mistä voimani -tekstini ovat näytteillä (italiaksi käännettynä) Materassa, Donito Rizzin galleriassa. Ja arvostan tätä hetkeä myöhemminkin, ja ihan varmasti niin, Suomessa ollessanikin, silloinkin kun tämä aika on ohi. Ja kohta tämäkin on ohi, mutta ennen sitä ehdin nähdä ja huomata vielä vaikka mitä.

Kiitos.  

Haukat / Falchi

Haukat lentelevät ympäri residenssiä
vaanivat, väijyvät
puluja terassillamme.

- Kaisa Halmkrona -

Falchi volano intorno residenze
annidarsi, appostare
piccioni terrazza.

- Kaisa Halmkrona-

Italialainen uni

- Hyvää huomenta.
- Huomenta.
- Missä sie olet ku kuuluu vain ääni?  Ai vessassa.

- Näin viime yönä aikamoista unta taas.
- Kerro?

- Täällä Italiassa oli sellainen komea ja kuuluisa galleristi ja taiteilija Donato Rizzi ja hän oli kovasti kiinnostunut minun, Mariannen ja Mikon taiteesta ja sitten siinä kävi niin, että me kaikki menimme sinne hänen galleriaansa ja me pystytettiin sinne oma näyttelymme pystyyn. Ja hirveästi ihmisiä touhusi ja teki töitä meidän näyttelymme eteen.

Ja siitä näyttelystä oli ympäri Materaa mainoksia ja yhteistyöstä Finlandia- Matera oli kirjoitettu neljään eri lehteen. Se oli siksi niin joka paikassa näkyvänä, koska se oli ensimmäinen kerta että sellainen yhteistyö oli toteutunut täällä Materassa.

Ja Mistä voimani -taulut oli siellä seinillä italiaksi ja Mikko oli kehystänyt ne todella hienosti. Ne taulut olivat kauniisti ja hyvin. Niin kuin unessa onkin, parhaiten ikinä.

Ja illalla meillä oli siellä sitten avajaiset, juhlat. Oli hyvät tarjottavatkin.

Ja siellä oli ja kävi paljon ihmisiä, siellä oli tuntemattomia ihmisiä, joita kiinnosti minun tekstini ja Mariannen maalauskuvat ja Mikon sarjakuvat. 

Siellä oli paljon D. Rizzin  ystäviä, tuttuja ja valokuuvaajia paikalla. Ja sitten sinne tuli myös kaksi eri tv-kuvausryhmää paikalle.

- Hah, mitä toi kertoo sinusta ku näet tollasia unia? Vähänkö haluaisit olla esillä enemmän.

- Ja tiiäkkö, mun piti molempina kerroilla lausua siinä sitten runoja suomeksi, niissä tv-lähetyksissä ja se italialainen tyttö, Iida lausui samat runot sitten italiaksi. Ja ihmiset tykkäsivät ja kehuivat. Harmi kun he puhuivat unessanikin italiaa, kun sitten joku kulttuurinainen, joku suuri nainen Roomasta, hyvin tunnettu nainen kertoi siinä tv-lähetyksessä meidän näyttelystämme, minun runoistakin, enkä ymmärtänyt mitään muuta kuin Kaisa-sanan ja eleet, kun hän näytti minun ja Mariannen töitä. Olisi ollut kiva käsittää ees oma uni. Niin ja sitten mulle tulkattiin, että se nainen halusi, että Kierre-teokseni olisi käännetty italiaksi ja sitten hän otti minun yhteystiedot.

Ja ne juhlat päättyivät vasta klo 24 aikoihin.

- Olipa vain uni.
- No niin oli.

MATERA FINLANDIA, INCONTRI D`ARTE. NUMERO 1

 Donato Rizzin Arte Trenta Sette -galleriassa avajaiset. 

"MATERA FINLANDIA, INCONTRI D`ARTE. NUMERO 1" on näyttelyn nimi. 

Näytteillä on Mikon sarjakuvaa ja Kaisan ja Mariannen Mistä voimani -runomaalauskuvat. 

Samaan aikaan esillä on myös taiteilija Donato Rizzin töitä.

 

Tuuli tuli ja on edelleen

Uskon myrskyihin. Sen muutokseen. Uskon tuuleen ja mitä kovempi tuuli, sitä enemmän sillä on kerrottavaa. Eilinen tuulinen ilma oli aivan mahtava. Meillä oli residenssirakennuksessa kaikki ovet ja ikkunat auki ja voi kuinka me rakastimme tuulta. Se viskasi kaikki paperit mihin sattuu, tavarat pihalta nurin ja me vain nauroimme ja rakastimme tuulta, eikä ollut kuuma.

Olimme hyvällä päällä, onnellisia ja iloisia ja olemme sitä edelleen tänäänkin. Ulkona tuulee taas.

Kuulimme eilen myös paikallisilta, että täällä on ollu kuulema nyt viikon aikana 48 astetta lämmintä. Ja kyselivät, että miten me olemme jaksaneet, pystyneet olla täällä.

- Ai että 48 astetta. No voihan saateri.
 

Kuumuus

Viime yö oli paha. En ole saanut nyt useampana yönä nukuttua, koska on kuumempi mitä aikaisemmin on ollut täällä, mutta viime yö oli fyysisesti pahin.

Viime yönä se kuumuus, se tuntui keuhkoissani, kuin se olisi sisällä minussa. Tuska, sen lisäksi, että se tuntui se oli myös näkyvä. Onneksi miesystäväni hoksasi hakea pyyhkeen, kastella sen vedessä ja laittoi sen rintani päälle. Aika äkkiä se sitten helpotti. Puolisen tuntia, otin sen pois ja menin vessaan ja oksenin kaksi kertaa ja tuli rinnastani oli poissa.

On tämä kuumuus välillä aika tuskaa, täällä kalliossa, kiven sisällä: ei ole lähellä vettä, mihin hypätä (on se tuolla tunnin ajaomatkan päässä). Onko tosi, ettei kauniin ja tyylikkään taiteilijaresidenssirakennuksen sisällä ole ilmastointia eikä kylpyammetta. Kylpyammetta kaipaan kovasti. En sen takia että se olisi hienoa, vaan sen takia, että tästä kuumuudesta selviäisi huomattavasti paremmin. On täällä yksi tuuletin, joka ei toimi.

Työstän tällä hetkellä runoja ja tarinoita kuumuudesta, miten tästä selviää ja mikä on pahinta ja milloin se muuttuu pahaksi, se lämmin olo kuumuudeksi, sietämättömäksi. Eihän se ole heti sitä. Ja mietin, että menisin talvella jonnekin missä on hiton kylmää ja kirjoitan sitten kylmyydestä, mutta en ajatellut tehdä tätä niin tosissani, että terveys menisi.

Viime yönä nimittäin se jo tuntui siltä, että keuhkot ovat aikalailla tulessa.

Nyt tutkitaan patterit ja ilmastointijutut. Niissä on lumihiutaleen kuva, eikö se tarkoittaisi että se puhaltaisi kylmää tms. (mutta siitä huolimatta kuumaa puhaltavat...hmmm..... miten se oikein kiertää...tämä päivä siis tutkitaan ilmastointijutut kunnolla).

Haave ihmisestä

Täällä Materassa on hirveän kuuma.

Niin kuuma ettei aivot oikein toimi.

Niin kuuma että kun syö jotain, alkaa tekemään pahaa.

Niin kuuma ettei voi edes ajatella menevänsä ulos.

Niin kuuma ettei tiedä mistä aloittaa kirjoittamisen

tai miten sitä yleensä edes jatkaa.

Niin kuuma, että luulee ettei osaa enää kirjoittaa, eikä olla mitenkään.

Olen sitten tämän päivän ollut makuhuoneessa, siirsin jopa työtilani makuhuoneeseen. Täällä on hieno ja iso työpöytä ja olen suostunut kirjoittamaan ”vain”  tajunnanvirtaa ja mennyt välillä sängylle makoileen, koska on vain niin kuuma.

Olen ollut silmät kiinni ja ajatellut, että olen kauniissa Italiassa, hienossa Materassa auringon vankina.

.

Kunnes, otin Jarmo Stoorin uusimman teoksen käteeni ja ajattelin, että nyt luen sen kokonaan. Olen kuullut pariin eri otteeseen siitä tekstejä. Kahdessa eri tilaisuudessa kun Jarmo on lukenut sitä ja Heikki säestänyt. Ja silloin jo tiesin ja kuulin sen sanoman. Sen mitä se sanoo ja kertoo mulle.  

Ja kuulin sen niin hyvin, että näin yöllä unia asioista joita en ole halunnut muistella.  Näin unia kahdeksankymmentäluvultani.

Olen ollut itse lapsi ja nuori 80 luvulla. Ja olen nyt myöhemminkin ollut 80-luvun juhlissa. Ja mitkään juhlat eivät ole koskaan oikeasti tuoneet sitä 80 lukua takaisin, eikä mitkään elokuvatkaan.

Mutta tämä Haave ihmisestä toi sen. Olin siellä ja muistin kaiken sieltä omasta 80 luvulta. Kaiken.

Tämä teos on täyttä totta. Eikä tämä katkea missään vaiheessa. Ei mene rikki. Pysyy ehjänä alusta loppuun asti. Eikä tässä selitellä mitään, tässä sanotan niin kuin asiat ovat eikä ne tarvitse mitään selitystä ympärilleen, ne tietää todeksi heti. 

Tämä teos tuo 80 luvun tähän hetkeen niin kuin siellä olisi uudestaan, kuin olisi päässyt oikeasti aikamatkalle ja on siellä taas, eikä vain kuvittele vaan on siellä käytännössä ja oikeasti. Ainakin minä olin siellä koko ajan. Ja tykkäsin. Tykkäsin, koska nyt ymmärrän, silloin nuorena en ymmärtänyt, olin vain tunteeton. Nyt näen sen mitä en silloin nähnyt.Näen sen tämän teoksen kautta. No ilman tätä teosta en olisi edes uskaltanut katsoa sinne. 

Kaikki tunteet ja kokemukset olivat juuri niin miten ne tässä kuvataan. Ihmeellistä, eikä tämä ees kerro minusta ja tämä kertoo täysin minun tyylini kahdeksankymmentäluvulta.

Se miten nuorena oli tunteeton ja tunsi kuitenkin niin helvetisti ja koko ajan, mutta se että vaikka sattui niin sattui, mitä sitten? Ja se asenne ja luulo, ettei mitään ole oikeasti ansainnut. Niin hienosti ja tyylikkäästi saatu kerrottua tuo tekoina tähän teokseen, niin että se on ihan totta. Ja tuntuu. Ja sitä muistaa hitto nyt kaiken

 Kaiken minkä olisi halunnut unohtaa. Huom: Muka halunnut unohtaa.

Ja Jarmo on osannut kuvailla nuoren halun ja intohimon niin loistavasti että sekin siirtyi täysin minuun. Ihan täysin. Se halu siirtyi  välittömästi. Se tuli ja oli minussa.

Mietin kelle tämä teos on kirjoitettu. En olisi silloin 80 luvulla tätä käsittänyt, koska eihän silloin ollut mitään väliä käsittää mitään. 

Mutta nyt tarvitsin tämän ja nyt tulin kuuluksi ja paljastetuksi siitä että miten joskus ei ollut mitään väliä, eikä mikään tuntunut ja kuinka julmaa kaikki oli oikeasti. Mistä tämä nauruni on lähtöisin.

Jarmo sai minut teoksellaan takaisin siihen aikaan ja niihin hetkiin mitä joskus tapahtui ja tämän kirjan myötä käsitän ja ymmärrän entisen itseni täysin ja nykyisenkin hyväksyn paremmin. 

Kiitos.

”Sanovat, että LSD oli pahinta. Mutta minä tiedän paremmin: pahinta on herääminen”

-          Haave ihmisestä - 

Ei ole enää kuuma.

Ei tunnu enää että olisi auringon vankina.

Ei tunnu enää siltä ettei osaisi kirjoittaa.

Ei tarvitse enää mennä sängylle välillä

vain olemaan, kuumuutta pakoon.

ja seuraavaksi lähden keskustaan
ostamaan tuliaisia esikoistyttärelleni,
hänelle joka pelasti minut aikoinaan itseltäni.