Haave ihmisestä

Täällä Materassa on hirveän kuuma.

Niin kuuma ettei aivot oikein toimi.

Niin kuuma että kun syö jotain, alkaa tekemään pahaa.

Niin kuuma ettei voi edes ajatella menevänsä ulos.

Niin kuuma ettei tiedä mistä aloittaa kirjoittamisen

tai miten sitä yleensä edes jatkaa.

Niin kuuma, että luulee ettei osaa enää kirjoittaa, eikä olla mitenkään.

Olen sitten tämän päivän ollut makuhuoneessa, siirsin jopa työtilani makuhuoneeseen. Täällä on hieno ja iso työpöytä ja olen suostunut kirjoittamaan ”vain”  tajunnanvirtaa ja mennyt välillä sängylle makoileen, koska on vain niin kuuma.

Olen ollut silmät kiinni ja ajatellut, että olen kauniissa Italiassa, hienossa Materassa auringon vankina.

.

Kunnes, otin Jarmo Stoorin uusimman teoksen käteeni ja ajattelin, että nyt luen sen kokonaan. Olen kuullut pariin eri otteeseen siitä tekstejä. Kahdessa eri tilaisuudessa kun Jarmo on lukenut sitä ja Heikki säestänyt. Ja silloin jo tiesin ja kuulin sen sanoman. Sen mitä se sanoo ja kertoo mulle.  

Ja kuulin sen niin hyvin, että näin yöllä unia asioista joita en ole halunnut muistella.  Näin unia kahdeksankymmentäluvultani.

Olen ollut itse lapsi ja nuori 80 luvulla. Ja olen nyt myöhemminkin ollut 80-luvun juhlissa. Ja mitkään juhlat eivät ole koskaan oikeasti tuoneet sitä 80 lukua takaisin, eikä mitkään elokuvatkaan.

Mutta tämä Haave ihmisestä toi sen. Olin siellä ja muistin kaiken sieltä omasta 80 luvulta. Kaiken.

Tämä teos on täyttä totta. Eikä tämä katkea missään vaiheessa. Ei mene rikki. Pysyy ehjänä alusta loppuun asti. Eikä tässä selitellä mitään, tässä sanotan niin kuin asiat ovat eikä ne tarvitse mitään selitystä ympärilleen, ne tietää todeksi heti. 

Tämä teos tuo 80 luvun tähän hetkeen niin kuin siellä olisi uudestaan, kuin olisi päässyt oikeasti aikamatkalle ja on siellä taas, eikä vain kuvittele vaan on siellä käytännössä ja oikeasti. Ainakin minä olin siellä koko ajan. Ja tykkäsin. Tykkäsin, koska nyt ymmärrän, silloin nuorena en ymmärtänyt, olin vain tunteeton. Nyt näen sen mitä en silloin nähnyt.Näen sen tämän teoksen kautta. No ilman tätä teosta en olisi edes uskaltanut katsoa sinne. 

Kaikki tunteet ja kokemukset olivat juuri niin miten ne tässä kuvataan. Ihmeellistä, eikä tämä ees kerro minusta ja tämä kertoo täysin minun tyylini kahdeksankymmentäluvulta.

Se miten nuorena oli tunteeton ja tunsi kuitenkin niin helvetisti ja koko ajan, mutta se että vaikka sattui niin sattui, mitä sitten? Ja se asenne ja luulo, ettei mitään ole oikeasti ansainnut. Niin hienosti ja tyylikkäästi saatu kerrottua tuo tekoina tähän teokseen, niin että se on ihan totta. Ja tuntuu. Ja sitä muistaa hitto nyt kaiken

 Kaiken minkä olisi halunnut unohtaa. Huom: Muka halunnut unohtaa.

Ja Jarmo on osannut kuvailla nuoren halun ja intohimon niin loistavasti että sekin siirtyi täysin minuun. Ihan täysin. Se halu siirtyi  välittömästi. Se tuli ja oli minussa.

Mietin kelle tämä teos on kirjoitettu. En olisi silloin 80 luvulla tätä käsittänyt, koska eihän silloin ollut mitään väliä käsittää mitään. 

Mutta nyt tarvitsin tämän ja nyt tulin kuuluksi ja paljastetuksi siitä että miten joskus ei ollut mitään väliä, eikä mikään tuntunut ja kuinka julmaa kaikki oli oikeasti. Mistä tämä nauruni on lähtöisin.

Jarmo sai minut teoksellaan takaisin siihen aikaan ja niihin hetkiin mitä joskus tapahtui ja tämän kirjan myötä käsitän ja ymmärrän entisen itseni täysin ja nykyisenkin hyväksyn paremmin. 

Kiitos.

”Sanovat, että LSD oli pahinta. Mutta minä tiedän paremmin: pahinta on herääminen”

-          Haave ihmisestä - 

Ei ole enää kuuma.

Ei tunnu enää että olisi auringon vankina.

Ei tunnu enää siltä ettei osaisi kirjoittaa.

Ei tarvitse enää mennä sängylle välillä

vain olemaan, kuumuutta pakoon.

ja seuraavaksi lähden keskustaan
ostamaan tuliaisia esikoistyttärelleni,
hänelle joka pelasti minut aikoinaan itseltäni.