Tunnetta joo.

Oulussa, cafebisketissä. Tunteita ja tunnetta. Olen aloittanut tätä tunnekokoelman kirjoittamista jo vuonna 2007. Vuonna 2011 kirjoitin sitä enemmänkin ja laitoin Ihmisissä -näyttelyyn ko. kokoelmasta kolme runoa. Ja nyt huomaan että kokoelmani on kadonnut. Kaikki noin 82 runoa. Aloitanko siis alusta? Oliko kaikki aikaisempi vain harjoitusta? Ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä enää. Tiedän että ne kirjoitukset löytyvät kyllä, millä on sitten merkitys. Laiskottaa. Heräsin viime yönä taas johonkin ihan ihme juttuun. Heräsin ja siinä vieressä oli joku valopallo. Kirkaskin se oli. Mikä lie.Uni?  No katoin sitä hetken ja mietin, että en kyllä jaksa tuohon kiinnittää enempää huomiota, enkä pelätä tuota ja mietin, että näkeeköhön Juho tuota. Pään kokoinen kirkas valo. Sitten nukahdin uudestaan ja heräsin varttiavaille kolme yöllä ja muistin sen valon. Varmaan se oli unta, ajattelin. Nukahdin uudestaan ja sitten näin unta tästä tunnekokolemasta mitä yritän nyt kärsivällisesti työstää uudestaan. Näin unessani keskeltä (neljättä?) teostani sellaset viisikymmentä sivua ja joku sanoi, että ne ovat ihan valmiita. Sanoin ettei se ole mahdollista, koska en ole ees löytänyt niitä jotka ovat kadoksissa. Ja aamulla kun heräsin eka ajatukseni puoliunessa oli-> paskaa tekstiä. Että tällainen päivä tänään sitten. Tänään yritän löytää tämän hetken ja luottamuksen jostain täältä koneeltani. Niistä en haluaisi luopua.

Tämä, että opiskelee tunteita. Tämä syö ihmistä. Tämä että kaiken katsoo omasta näkökulmasta, kaiken katsoo itsensä kautta. Voi että ihminen itse, katsoja siis on sitten paha ja ilkeä ja itsekäs. Ja se, jos katsoo jotain toista vähääkään niin että ajattelisi sen olevan ilkeä tms, sitä sitten ylentää itsensä muka paremmaksi sillä ajatuksella. Ja sen tiedostaen itsestä tulee ilkeä.

Mietin että kirjoitanko tämän teoksen toisesta ihmisestä,eli heistä vaiko minusta vai sinusta? En mie voi kirjoittaa että hän on kateellinen tai sinä olet itsekäs jne..päätin siis työstää tämän itseni kautta ja voi kuinka olenkin kateellinen, ahne ja itsekäs, ilkeä jne. Raskasta. Raskaampaa mitä ajattelin.

Hitto kaikki tunteet minussa ja minuun. Kaikki ja HUOM! Varsinkin ne jotka on piilottanut aikaisemmin!!! Ne vain tulevat ykskaks ja ovat läsnä.  Ja nyt on muuuten menossa sellainen oppikirja kuin nainen ja naisen viha. Sitä siis luen nyt oppiakseni vihasta. Voiko tässä seota? Ei kait? Mutta olisi kuulkaa rikkaus, jos olisi ihminen jonka kanssa voisi ajan kanssa keskustella nämä. Joku joka ymmärtää, ei ymmärrä, kyseenalaistaa, ihmettelee kanssani. Pitääkö tämän teoksen takia mennä terapiaan juttelemaan?  Hitsi, se olisi kyllä jotain se. Odottaisin joka viikko että pääsisin juttelemaan nämä tunne asiat. Tunnekirjoitukseni. Tai voinhan mie jutella ne täällä, itsekseni. 

Tämän viikon torstaina menemme ystäväni Mariannen kanssa Kemiin Pohjolan Sanomien näyttelytilaan kirjoittamaan runomuotokuvia ihmisistä, heistä joita sinne tulee olemaan läsnä. Aloitamme klo 12 ja lopetamme klo 15. Ja sitten keräämme näyttelytaulut seiniltä ja viemme ne kotiimme. 

Enpä olisi arvannut

Tämä on aika mones kerta kun tajuan tämän saman asian käytännössä todeksi.
Heti kun sitä kuvittelee tietävänsä tai tuntevansa itsensä,
niin tulee joku uus tilanne tai vanha tilanne uudessa valossa tai pimeydessä.
Tai jotenkin näkee ja kokee ihan erilailla kuin ennen ja sitä miettii että,
ei hitto, enpä olisi arvannut.
Eli en tunne en.
Pitää taas tutustua paremmin itseenikin. Taas.

Hyvää yötä ja kauniita unia.

Tunnistan jo itseni

Oikeasti ei ole mitään kiirettä mihinkään. Eikä sitä edes näy, kiirettä mihinkään.Tätä tunnetta ja oloa ei osaa selittää. Eikä näyttää. Tätä ei ole niinku olemassa ja silti tämä on koko ajan minussa.

Päässä on kirjoituksia mahdottomasti. Kokonaisen kirjan verran. Mutta ne ovat vielä päässä ja muistivihossa, kirjoissa joita olen lukenut, elokuvissa joita olen katsonut, ihmisissä joita olen nähnyt (pelkkä katsominen ei riitä tähän) tässä hetkessä ja huomisessa päivässä.

Tämä että pitää olla kärsivällinen ja tehdä ihan rauhassa kaikki muistiinpanot loppuun, elää, tutkia, huomata, nähä, olla läsnä omalle aiheelle mistä kirjoittaa. Olla läsnä itselle.

Ei mene yhtäaikaa -> tieto ja kädet jne. Mutta sitten kun menee työhuoneelle ja rauhoittuu ja tekee sitä mitä on aikonut ja ykskaks on mennytkin kolme- neljä tuntia. Mutta että vain tiedon hakemisessa. Ettei tule heti valmista. Se vaatii kärsivällisyyttä edelleen. Toivottavasti nyt opin tämän hyvin. Kärsivällisyyden.Odottamisen. Olemisen itsekseen ihan rauhassa ja ettei ole kiirettä.

Muistan joskus vuonna 1999 kun opiskelin Jyväskylän avoimessa yliopistossa erityispedagogiikan approa ja Rovaniemellä suoritin samalla koulunkäynninohjaajan/koulunkäyntiavustajan tutkintoa (viikonloppuisin) ja Kolarin kunnassa käytänössä oppisopimuskoulutusta. Nyt muistan missä vaiheessa se meni yli ja miten jaksoin ne kaikki ja siihen sitten tietenkin muu elämä, lasten hoitamiset yms.Niin ja olinhan silloin vielä se kaappirunoilija (ei sama ku pöytälaatikkorunoilija).

Mulla oli sellainen tyhmä sääntö itselleni -> yliopistolla ja Rovaniemellä oli p a k k o olla yhtaikaa etätehtävät tehtynä ja aina kun toisesta tuli vastaus niin toinen tehtävä piti olla jo menossa sinne. Aina piti olla matkalla kaksi tehtävää. Ja se oli paha kun ekatehtävästä menin saamaan erinomaiset tiedot, sittenhän ei muut enää kelvanneet. Oli se älytöntä ja ihan tyhmää touhua, mutta tajuan nyt.

En ole kestänyt sitä olemista siinä välissä. Nytkin mulla kaustantajalla ensimmäinen kokoelma ja täällä jo teen toisesta muistiinpanoja ja olen kiirehtimässä ku päässä on jo vaikka mitä tietoa, enkä saa niitä kaikkia HETI paperille.

Eikä oikeasti ole mitään kiirettä mihinkään. Tunnistan tämän tilanteen hyvin. Kun työstin esikoisteostani. Muistan kun ykskaks kirjoitin vuorokaudessa 60 runoa. Jotenkin sekosin. Olin joululomalla keränyt tietoa salarakkaudesta. Olin lukenut kirjoja, katsonut elokuvia, haastatellut ihmisiä jne. Ja sitten menin takasin Limingan taidekoululle ja aloitin kirjoittamisen.

Ja ihan tosissani suunnittelin alkuviikosta että vien työhuoneelle patjan, että teen vain töitä jonku aikaa. Että päästäisin itseni täysin siihen "tilaan".

Onneksi tänään on zumbaa.

Tulin lukijana itse nähdyksi

Eilen menin puoli kahdeksitoista kampaajalle. Ja nyt hiukseni ovat  minunkin mielestäni hyvät. Eikä enää haittaa vaikka olenkin lihonut taas viisi kiloa.

Eilen kävin myös kirjastossa. Lainasin paljon teoksia jotka kertovat mustasukkaisuudesta. Päätin aloittaa tämän tunnekokoelman kirjoittamisen taas ja kunnolla. Ja olin päättänyt aloittaa siitä mihin jäin kesällä 2012 Kreikassa eli mustasukkaisuudesta. Silti huomasin eilen että luin kateudesta ja suuruudenhulluudesta ja aloitin muistiinpanojen kirjoittamiset niistä. Löysin paljon hyviä kirjoja, joissa selitetään tunteita ja tunteettomuus Ja toisessa teoksessa toista kuin toisessa. Kumoavat toisensa. Olen tosi innoisssani tästä. Ja siitä mitä eilen oivalsin.  Siitä miten jatkan tämän tunnekokoelman kanssa työstämistä. Tästä tulee nyt hyvä. Vasta nyt. Vaikea ja hankala tämäkin on, ihan kuten sekin joka on tällä hetkellä kustantajallani. Mutta niin niitten pitääkin olla vaikeita ja hankalia, ne pitää vain saada jotenkin kuriin ja tottelemaan, en tiiä. Ei vaikeus haittaa, kunhan niitä ei tartte väkisin punnertaa. Siihen en suostu. Ja mikä näistä tekee muka vaikean, ei mikään muu kuin se että joudun tekemään TÖITÄ näitten eteen. Ei edes oikeasti vaikeita.

Luin eilen myös Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen teoksen loppuun. Samastuin Peuraan ihmisenä monessa eri kohtaan. En kirjailijana, enhän itse pidä itseäni kirjailijana. Mutta olemme saman ikäisiä hänen kanssaan ja hän kertoi teoksessaan paljon sellaisia tapahtumia, joita on itsellenikin tapahtunut ja sellaisia asioita, joita itsekin mietin. Hämmästelin sitä, kuinka samanlaisia asioita mietin itsekin itsekseni ja olemme myös molemmat viettäneet nuoruuttamme samassa paikassa, Pellossa (Pellon Ponnella).

Mutta tuon Maria Peuran teoksen lukemisen jälkeen päätin antaa itselleni luvan sanoa rehellisesti mitä ajattelen mistäkin asiasta mitä teen ja mitä mulle tapahtuu. Turhat yrittämiset lopetan oikeasti ja ihan kokonaan. Ei tarvitse muuta ku sitä mitä on. Se pitää vissii aina uudestaan ja uudestaan päättää.
Ei auta että on joskus niin päättänyt, ja uskonut siihen. Se pitää päättää ainakin joka vuosi uudestaan. Jotenkin vaalia sitäkin. Se meinaa unohtua tässä tohinassa ja olemisessa täällä.

Tarkoitan siis mitä on i h m i s e n ä, se riittää. Ei ihmisenä tarvitse mitään suorittaa tai yrittää ja hitto kokoajan ylittää itseään tai toista. Katsotaan miten tässä käy. Olen aloittanut sen eilen taas, olemaan riittävä ihmisenä, sellaisena kuin olen. Kiitos Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen -teoksen ja kiitos hänelle siitä, mitä on ihmisenä. Siellähän se oli teoksessa ja ihan rehellisenä ja ihan alasti.

On se ihmeellistä miten ihmiset ja kirjat vaikuttavat erilailla ihmisiin ja miten ne yleensä vaikuttavat. Niin vahvasti että elämän suunta voi muuttua tai niin, että tulee lukijana itse nähdyksi. Ja niin, että saa luvan olla itsensä taas.

En muista elokuvaa tai tv sarjaa, joka olisi tehnyt minuun saman vaikutuksen. Mielenkiintoista. Miten se kirjana menee syvemmin minuun, (asia siis) kuin elokuvana? Ja joskus en lukenut mitään.

Olen ylpeä siitä, että meillä on tällainen kirjailija ihminen täällä Suomessa kuin Maria Peura. Kiitos.

Runomuotokuva

Ja tässä hieman runomuotokuvasta, siitä mitä itse ajattelen runomuotokuvan olevan.

Olen kirjoittanut ennen vuorotteluvapaatani ahkerasti kolmisen vuotta myös runomuotokuvia.
Ja ohjannut myös runomuotokuvapajoja (3 tuntia per paja). Ensimmäisen kerran kylläkin tutustuin runomuotokuvien tekemiseen vuonna 2005 ollessani opiskelemassa Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla.

Mielestäni jokainen joka osaa olla läsnä tässä hetkessä, ja osaa kirjoittaa, osaa tehdä myös runomuotokuvia.

Runomuotokuvassa ihminen, josta runo kirjoitetaan, on katsottavana suunnilleen 10-30 min ajan.

Kirjoittaja katsoo häntä ja kirjoittaa hänestä runon.

Runomuotokuvassa itse runoa tärkeämpää on kirjoittajan ja kuvattavan yhteinen hetki ja läsnäolo.

Tuloksena on sellainen runo, millaisena runoilija näkee kuvattavan tässä hetkessä.

Lopuksi runo lausutaan kuvattavalle ja annetaan hänelle mukaan.

Mutta sitten kun ohjaan toisia tekemään runomuotokuvia. Sitten tärkeintä on sen ymmärtäminen että jokainen tapa on erilainen tapa ja kaikki me tehdään erilaisia ja erityylillä toisistamme runomuotokuvia. Ja jokainen me nähdään kuvattava erilailla, ei siis ole mahdollistakaan olla yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan onkin monta erilaista tapaa tehdä runomuotokuva.Itse opetan kolme eri tyyliä tehdä runomuotokuvia ja sitten haetaan sitä omaa tapaa tehdä se.

Monet kysyvät että miten mie tiedän kun kirjoitan ihmisestä ja joku kysyy miten mie näen sellaista mitä muut eivät näe. Itse en ajattele niin, en ajattele että näkisin erilailla tai että tietäisin jostain enemmän mitä muut tietävät. Olen vain rohkea kirjoittamaan sen mitä luulen tai kuvittelen näkeväni. Ja sehän on kaikesta huolimatta vain minun näkemykseni. Eli on rohkeaa ottaa myös runomuotokuva vastaan, se on aina kuitenkin jonkun toisen näkemys kirjoitettavasta. Ja kuvittelen niinkin, että jokainen ihminen näkee ja huomaa kirjoitettavaa asiaa enemmän, kunhan on vain siinä hetkessä läsnä. Se taito on meillä jokaisella, ensin vain pysähdymme olemaan läsnä.

Voi toki tehdä niinkin runomuotokuvia, että haastatellaan ensin kuvattavaa ja sitten kirjoitettaan sen perusteella runomuotokuva.  Niin me tehtiin Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla vuonna 2005. Kierreltiin ympäri Liminkaa ja haastateltiin ihmisiä ja kirjoitettiin niistä runomuotokuvia.

On monta erilaista tapaa kirjoittaa runomuotokuvia. Ja muista, sinäkin olet runon arvoinen.

Ja jokainen runomuotokuva minkä kirjoitan, on totta minulle itselleni.                                                                                   

Ja taas minä ja aika tässä vierekkäin

En tiennyt, että tarvitsen työhuoneen ennenekaikkea siksi, ettei siellä ole käytössä nettiä. Olen ihan innoissani siitä, että saan tehtyä työhuonella, joka kerta pelkästään kirjoitustyötä. Etten ole ollut puolet ajasta netissä. Se auttoi se, että lähdin hetkeksi facebookista pois, tuossa tammikuussa. Se auttoi siihen etten ottanut ollenkaan työhuoneelle nettiä käyttöön. En siis olekaan niin riippuvainen facebookista mitä kuvittelin.

Olen lähettänyt kustantajalleni uuden version kokoelmastani pari- kolme viikkoa sitten. No en malttanut olla menemättä sen teokseni kimppuun takas, ja löysin vaikka mitä muutettavaa. Ja nyt lupasin, etten enää mene sen kimppuun, että lähetän tämän viikon perjantaina tämän uuden version, sen korjatun. Eli se olisi sitten varmaan pari -kolmisen viikkoa, etten saa mennä sinne takas. Enkä huomata mitään korjattavaa. Että täytyy osata päästää siitä irti. Ja odottaa mitä sen kanssa tehdä.

Mutta ei huolta, menen viikolla 10 tyttärenilapsen vahdiksi Kittilään ja eilen aloitin mielessäni jo uutta kokoelmaa. Jotain mikä liittyy tähän hetkeeni. Itselleni sitä vissiin. Ku olisi taas asiaa.Ja voinhan mennä tässä välissä siihen tunnekokoelmaankin. Siis perjantain jälkeen, siihen asti kunnes kustantaja ottaa yhteyttä. Ei ole kiirettä. Mitä mie hoppuilen taas ja hätiköin, en käsitä, eihän mulla ole muuta ku aikaa, aikaa kirjoittamiselleni. Ja kirjoittamista on paljon.

Ajattelin vielä tänään käydä teokseni nimen läpi. Sen miten perustelen tämä nimen. Joudun perustelemaan tämän nyt todella hyvin ja uskottavasti. Ja silleen että tää on paras nimi tälle. Saa nähä miten käy. Mutta se lohduttaa ettei väärälle nimelle ole edes mahdollisuutta. Olisi se jos omalla teoksella olisi ihan väärä nimi, huh.

 

Kaikkeen tottuu

Eilen en sittenkään kirjoittanut mitään, joka liittyy keskeneräiseen kokoelmaani. Enkä käynyt työhuoneella. Eilen siivosin kotiani kihlattuni kanssa. Kotini on tänään, jotenkin erityisesti omaa. Meidän koti. Keittiö ja olohuone on nyt ihan yhtä. Olohuoneemme on keittiössä vaiko keittiö olohuoneessamme?

Kehoni on alkanut ilmoittamaan ahkerasti halvausmigreenistä. Tänäänkin se on ilmoittanut olemassaolostaan jo viisi eri kertaa. Ilmoittaa silleen, että oikealta puolen päästä varpaisiin menee tunne, olo, sellainen kuin oikeaa puolta ei olisi hetkeen. Se menee kehon läpi. Ja en voi muuta kuin ihmetellä. Ja eilen oli koko päivän iltaan asti pääkipeä. Toissapäivänä oksensin. Viime halvausmigreenin (to-pe yön) jälkeen olen alkanut syömään uudestaan migreeninestolääkkeitä. Olen ollut syömättä niitä vuosia, en ole tarvinnut niitä aikoihin.

Silti, en edelleenkään anna sen, halvausmigreenin, estää elämistäni ja olemistani, ennemminkin se laittaa aina minuun vauhtia enemmän, enemmän olla sitä mitä haluan olla, tehdä sitä mitä haluan tehdä, olla enemmän mieltäni. Se antaa täyden luvan minun olla oma itseni. Ei ole enää hyvää eikä huonoa, mutta on lupa olla se mikä on. Ei muuhun ajatteluun enää tuhlaa aikaa, tai siihen ainakaan, että onko hyvä vai huono. Ei sillä ole väliä, on vain väliä sillä että on itsensä. Ja turhat huolet jää kyllä pois. Ja isotkin huolet huomaa turhiksi, eikä niistä enää silleen perusta kuin ennen.

Ja tietenkin kun päivällä halvausmigreeni muistuttaa olemassaolostaan, sitten ei uskalla illalla nukahtaa. Koska sitä muistaa, kun rentoutuu ja just kun on tulossa uni, niin se on siinä ja halvausmigreeni saa otteen. Ja taas alkaa taisteleminen, ensiksi siitä ettei se halvaus menisi kurkkuun asti. Ja sitten jos menee niin se sietämätön kipu ja se kestää kauan ja kuolema hyppii siinä ympärillä. Huh.

Mutta en mie sitä mieti enkä mie sitä pelkää, enkä anna sille valtaa, muuten kuin silloin kun se muistuttaaa päivän mittaan olemassaolostaaan ja siitä että se on tulossa. Ja tänään kehoni on antanut siitä muistutusta pitkin päivää.

En ole itkuinen, enkä ole surullinen, enkä kiroa tätä, koska ei se auta mitään eikä ketään. Siitä olen pahoillani, että minun läheiseni joutuvat näkemään ja kokemaan tämän. Minusta olisi vielä pahempaa se, että joutuisin olemaaan rakkaan vieressä ja näkemään sen tuskan ja sen kuinka se taistelee joka kerta siitä, että pystyisi taas hengittämään. Enpä ole varma kuinka kestäisin sen. Ennemmin kestän tämän kauhun itselläni. En tiedä miten lohduttaisin lähimmäistäni, jos tämä olisi hänellä. En tietäisi miten häntä auttaisin. Tuotapa täytyy miettiä, olenhan itseni läheisin läheinen.

Ja kaikkeen tottuu. Kaikkeen, ennemmin tai myöhemmin. Eikä tässä mitään hätää ole, kerran olen jo tottunut.

Sitä ei tiedä

Tänään olen kirjoittanut alkutekstit ja lopputekstit teokseeni. Huomenna menen taas siihen keskelle tarinaa. Ja sunnuntaina pidän siitä vapaata. Työnimenkin muutin teokselle taas. Nyt se on nimeltään: Kaikki menee rikki. Se Varjot liikkuvat jatkuvasti, ei yhtään hyvä enää, ei edes vain työnimenä.

Ja viime yönä halvausmigreeni tuli minuun ja meinasi viedä henkeni. Siltä se ainakin hetken tuntui ja niin hetken uskoin.

Se on ihan kamala tunne ja olotila, kun kurkku on halvaantunut ja tajuaa ja tuntee että voi tukehtua, hukkua omaan sylkeensä. Olin ihan varma, että nyt kuolen. Oikea puoleni kehosta ihan sekasin, niinkuin tulessa se puoli minusta. Ja silloin kun se tulee, silloin ei saa toinen ihminen koskea oikeaan käteeni- mitä enemmän siihen toinen ihminen koskee, sitä enemmän se on tulessa. Ihan tulessa. Ja kipu on sietämätön.

Ja sitten kun tajusin, että miesystävälläni on ihan kamala hätä vieressäni. Sain sen jotenkin hallintaani, sairauskohtaukseni. Vaikka kuvittelin jo hetken, että nyt tämä nainen sitten lähtee täältä. Sit tajusin, että ei saa antaa periksi, sain vedettyä henkeä jotenkin, miesystäväni huusi mun nimeä ja oli paniikissa. Ja sitten se oli ohi.

Puhetta ei tullut kylläkään pitkään aikaan ja nukahdin joskus puoli kuusi aamulla. Ja mietin, että noinko se taas oli pienestä kiinni.

Luulin oikeasti, että nämä ajat ovat jo ohitse. Etten enää saa noita halvauskohtauksia.

Mutta ei sitä saa unohtaa itseään, sitä mitä joskus oli. Mitä joskus koki. Eikä unohtaa mitä sitä kestää ja mitä ei. Eikä tälle mitään voi. Silloin kun halvausmigreeni tulee noin pahana, niin silloin se tulee.

Olen lukenut jostain, että jotkut jäävät siihen tilaan jopa kuukaudeksi. Mutta olen ajatellut että se tarkoittaa varmaan sitä, ettei se kurkku kuitenkaan silloin halvaannu. En tiedä. Mutta, olen todella onnellinen ja kiitollinen että selvisin viime yöstä.

On se villi kuinka ihminen taistelee henkensä puolesta. Olen miettinyt sitä monesti. Ne ovat toiset ihmiset, omat lapset, läheiset, ystävät, tuttavat, työkaverit joitten takia sitä taistelee niin kovasti.

Eihän sitä tiedä mikä paratiisi sitä siellä toisella puolen odottaisi. Mutta sitä luulee tietävänsä mikä hätä ja suru tänne jäisi.

Ja nyt näyttäisi siltä, että olen kunnossa taas. Ei hätää mitään enää. Jatketaan.

Mistä voimani -näyttely

Mistä voimani -näyttely

1.-28.2.2013

Pohjolan sanomien näyttelytila

KEMI

Kuvat: Marianne Lukkarinen

Tekstit: Kaisa Halmkrona

TERVETULOA !  

Neljä maalausta.

Neljä runoa.

Neljä seinää.

Ja tyhjät tilat välissä, yhtä tärkeitä.

Luin itseni

Eilen oli ne Tasavertaisuus-näyttelyn avajaiset ja sen jälkeen pidin ns.tuparit työhuoneessani. Siellä käväsivät taiteilijatar Tessa ja runoilijatar Tiia. Olivat hetken aikaa, sen aikaa että tutustuivat keittiötilaani ja saatiin juteltua tärkeimmät asiat, liittyen kirjoittamiseen ja sellaseen kirjoittamis"kerhoon", joka kokoontuisi kerran viikossa.

Ja työtilaani jäivät olemaan taiteilijattaret Marianne ja Monika. Runoilijatar Heidi tuli myöhemmin perässä seuraamme ja toi tarot-kortit mukanaan.

Tehtiin salaattia- ja joku otti likööriä ja joku viiniä. Oli leipää ja riisikakkua, paprika -chili tuorejuustoa yms. Minun oli tarkoitus juoda vain pari lasillista. Mutta innostuimme ja joimme enemmän.

Me naurettiin paljon, kyllä me taidettiin itkeäkin välissä. Kirjoitettiin mun työhuonekirjaani, jonka sain muuten Monikalta tuliaiseksi. Juotiin teetäkin välissä. Juteltiin paljon ja kaikenlaista. Parannettiin itseämme ja tietenkin koko maailmaa. Niin ja joo, me puhuteltiin koko porukka kauniiksi se mun työtilani. Ja taidettiin me vissiin jutella kummituksillekin siellä jossain välissä. Mutta nyt on "kastettu" mun työtilani. 

Yö olikin sitten kamala. Oksensin yöllä vessassa ja minua hävetti. Keskellä viikkoa ja mulla on viinistä krapula. Aamulla seitsemän aikaan kun sanoin pojalleni huomenta, niin kyllä mua hävetti. Juhlia nyt tupareita tai mitä vain keskellä viikkoa ja tähän kuntoon itsensä. Häpeä ihminen !

Silti, tänään lähdin kahden aikaan työhuoneelle töihin. Juho tuli mukaani ja  teki meille siellä keittiössäni aamupalan: kananmunia, cheddar-nakkia ja poron varraslihaa tomaattikastikkeessa. Ja siellä oli jaffapulloni, jäänyt eilisestä. Aaah, jaffaa.

Ruoan jälkeen join pannukahvit ja se oli siinä. Krapula oli hetkessä ohi. Ei mitään tietoa enää eilisestä viinin juo(n)nista.  Paitsi se, ettei haluta enää viiniä.

Kirjoitin jonkun aikaani työpäiväkirjaani. Ja Juho luki kirjaa. Ja kirjoittamiseni jälkeen olin menossa kokoelmaani, mutta ei. Ei ollut ollenkaan sellainen olo että olisi jaksanut sitä tekstiä. Ei nyt kun krapulakin meni just ohi. 

Se kokoelmahan on itsessään jo sellainen, mistä tulisi uudestaan krapula, ainakin kirjoittajalle. Ja ei tänään enää.

Joten siivosin keittiöni eilisestä ja tämän päivän syönnistä. Ja sen jälkeen katsoimme Juhon kanssa Ismo Alangon Jumalan monologin.

Siinäpä se tänään oli, työpäiväni.

Eilen siellä avajaisissa luin keskeneräisestä kokoelmastani kymmenen runoa. Jossain puolessa välissä aloin lukemaan nopeammin. Tuli sellainen olo, että MITÄ MIE OIKEIN LUEN! LOPETA. Ja tuntui ettei ne runot lopu, ei millään.

Taisin nyt vasta ensimmäisen kerran kuulla ja nähdä itse tämän kokoelman tekstini. Ja asiani siinä.

Vaikka luin sellaista, jotka eivät olleet K16. Ja kaikki muu vissiin sitten kokoelmassani onkin vähintään K16, silti kun ihminen on antanut kaikkensa johonkin tekstiin.

Ja sitten kun sitä lukee hiljaiselle yleisölle. Se on ihan kamalaa se.

Tärisin kylmyydestä sen jälkeen vähintään puoli tuntia. Ja tajusin ettei siellä oikeasti ollutkaan niin kylmä, kun ihmettelin ääneen että miten kirjastossa on näin kylmä.

Ps. Minulla ei muuten ole nettiä siellä työhuoneessani. 

Aloitus aina tärkeintä

Tänään täytyy lyhentää autonkorjuumaksua, 300 euroa ja sitten loput kahdessa erässä myöhemmin ja auto on katoksen alla, rikkinäisenä. Odottaa taas että pääsisi korjuulle. Olen vähän leppynyt. Vien sen viikkolla 11  korjuulle. Ehkä.

Tänään pidän pienet  "tuparit"  työhuoneellani, illalla ArsLimingan Tasavertaisuus näyttelyn avajaisten jälkeen. En ole kyllä pyytänyt ns.tupareihini ku kolme ihmistä ja tiedän varmuudella että yksi pääsee mukaan ja ehkäpä jopa kaksi.

Mutta ajattelin ettei nyt olekaan tärkeää ja pääsasia pyytää sinne ihmisiä vaan se juttuni on pitää ne tuparit työhuoneelle, vaikka sitten vain itseni kanssa. Teen siellä hyvät salaatit. Vien myös vähän valkkaria. Ja ajattelin tutustua siihen työhuoneeseeni kunnolla, jutella sille silleen että se hyväksyis minut sinne ja se vois olla silleen mulle hyvä ja rakas paikka, että antaa mulle paljon ajatuksia ja hyviä kirjoitusjuttuja. Eikä kovin pelottelis mua, se vanha rakennus.Vähän saa yrittää, jos tahtoo, muttei paljoa.

Uskonhan mie aina alkuihin, pitää siis aloittaa tämäkin paremmin kuin hyvin. Mielikuvitusta käyttäen, huonee
lle jutellen niin sitten se on perusjuttuna siellä. Mielikuvitus. 

Kotona taas

Tänään on ollut todella hyvä päivä. Heräsin äidin luota ja lähdin puolenpäivän aikaan linja-autolla Torniosta Liminkaa kohti. Ja en eilenkään vielä löytänyt keskeneräisestä teoksestani sellaisia runoja, joita voisin lausua tai lukea lasten aikana. Mutta tänään kun menin linja-autoon ja otin läppärini esiin ja aloin katsomaan kokoelamaani sillä silmällä, että mitkä voisi olla lastenkin kuunneltavissa. Löysin kahdeksan eri runoa ja ne vaikutti jopa hyviltä ja valmiilta. Ja siinä korjailin samalla toestani.

Se on vain niin, kun olen matkalla jostain jonnekin, silloin osaan tehdä kirjalliset työni hyvin. Ja osaan valita oikeat runot esityksiin. Kun istun linja- autoon, henkilöautoon, junaan tai lentokoneeseen, osaan heti kirjoittaa paremmin kuin ikinä. Ja nyt olen sitten löytänyt oikeat runot huomiseen tilaisuuteen luettavaksi.

Tämä on hyvä tieto itselleni. Jos pitää saada johonkin tiettyyn päivään mennesssä joku kirjallinen työ valmiiksi. Ja jos tuntuu ettei onnistu niin ei muuta kuin hypätä linja- autoon ja lähteä reissuun kirjoittamaan.

Huomenna menen ensimmäistä kertaa t ö i h i n  uuteen työhuoneeseeni. Toivon että siellä onnistuisi myös kirjoittaminen. Ja olisin ahkera, enkä laiska. Katsotaan miten käy. Ainakaan siellä mulla ei ole nettiä käytössä ja se on hyvä se. Se taitaa olla parasta ja huonoita siinä koko työhuoneessa. Olla ilman nettiä.

Minua hieman huvittaa se  kun katson tv ohjelmia, mua kiinnostaa millainen keittiö siellä ohjelmassa/elokuvassa on ja odotan kovasti sitä hetkeä kun ensimmäinen keittiö näytetään ohjelman aikana.

Ja kun menen talojen ohi, kävellen tai auton kyytissä. Katon talon ikkunoita ja ilostun erityisesti, kun näen jonkun keittiön.

Ja nyt mun työhuone on Limingan työväentalon keittiössä. Keittiössä. Millaistahan on tehdä töitä, kirjoitustöitä keittiössä (mietin ja hymyilen).

Tänään on ollut todella hieno päivä. Olen tuntenut yhteenkuuluvuutta äitini kanssa, Oulussa tanssijoitten kanssa, ystävien kanssa ja nyt poikani sekä miesystäväni kanssa. Tää jos mikä on huippuhetki elämässäni ja olen kiitollinen ja tiedän että olen hyvin onnekas.

En muista koska näin onnellinen viimeksi.

Ja siellä luovassa tanssissa haaveilin hetkestä kun pääsen joskus tyttärentyttäreni kanssa tanssimaan ja sitten muistin, mehän olemme menossa viikolla kymmenen niin muskariin, tanssimaan Tiiun kanssa i h a n a a !

Koijusaaressa

Reissussa ollaan. Äitini luona. Tulin tänne perjantai iltana. Lähden huomenna linja-autolla takasin Liminkaa kohti. 

Pysähdyn välillä Ouluun, käyn ensin luovassa tanssissa. Ja sen jälkeen olisi tarkoitus käydä syömässä jossain ystävieni Aijan ja Mariannen kanssa. 

Sitten jatkan matkaani kotiin, Liminkaan. On ikäväkin jo poikaani sekä miesystävääni.

Eilen valitsin runot, jotka luen (lausun) keskiviikkona Limingan kirjastossa ArsLimingan Tasavertaisuus –näyttelyn avajaisissa...mutta mutta…valitsen tänäiltana runot uudestaan. Yritin löytää sellaisia runoja keskeneräisestä teoksestani, jotka eivät olisi niin rajuja. Mutta ei sieltä löytynyt.

Hitsi, että on vaikeaa valita ne runot. Suurin osa niistä on k 18, vähintään k 16. Pitää kyllä uudestaan miettiä mitä siellä lukee. Taidan valita kaksi eri nippua mitä luen. Jos siellä näyttää olevan lapsia paikalla, niin sitten en lue tätä nippua minkä eilen valitsin. Yritän löytää tänään siitä, vähemmän rajuja juttuja.

Eilen se ei vielä onnistunut.

Ihan älytön teos olisi tulossa. Kesäkuussa. 

Onneksi se työhuoneeni odottaa minua siellä Limingassa. Menen sinne ja siellä ihan täysillä tähän tarinaan mukaan. Ja yksittäisiin runoihin. Ja vasta maaliskuussa tulen itse tarinasta pois (ensimmäisen kerran). Mikä päätös se tuommoinen sitten on. Hohhjoijaa mulle. Ei sinne voi noin vain jäädä kuukaudeksi. Vai olenkohan mie siellä koko ajan. Nytkin.

Työni

En yhtään ihmettele enää sitä, että jäin vuorotteluvapaalle. Tämä menee ihan työstä tämä vapaana runoilijana oleminen (ja hienoa, että saan siltä ajalta vuorotteluvapaakorvausta). Tänään me pystytettiin taiteilijaystäväni Mariannen kanssa voimataulumme Pohjolan Sanomien näyttelytiloihin. Meillä meni aikaa yhteensä kuusi tuntia, viimeinen tunti meni siihen että saatiin ne taulut hyvin ja suoraan seinille. Ja matkoihinkin meni lisäksi noin pari tuntia.Ja sinne ne jäi, minun tekstini Mariannen maalauksien vasemmalle puolen. Nyt olen väsynyt. Väsynyt, onnellinen ja tyytyväinen.

Kävin muuten viime viikolla siellä työpaikalla mistä olen nyt vuorotteluvapaalla ja näin sijaiseni. Ja olo on ollut sen jälkeen helpottunut ja ei syyllinen enää. Koska se sijaiseni, se oli niin leppoisa luonteeltaan ja heti näin siitä että hän on oikeassa paikassa ja oikea ihminen sinne mun paikalleni töihin. Yeah.