Oikeasti ei ole mitään kiirettä mihinkään. Eikä sitä edes näy, kiirettä mihinkään.Tätä tunnetta ja oloa ei osaa selittää. Eikä näyttää. Tätä ei ole niinku olemassa ja silti tämä on koko ajan minussa.
Päässä on kirjoituksia mahdottomasti. Kokonaisen kirjan verran. Mutta ne ovat vielä päässä ja muistivihossa, kirjoissa joita olen lukenut, elokuvissa joita olen katsonut, ihmisissä joita olen nähnyt (pelkkä katsominen ei riitä tähän) tässä hetkessä ja huomisessa päivässä.
Tämä että pitää olla kärsivällinen ja tehdä ihan rauhassa kaikki muistiinpanot loppuun, elää, tutkia, huomata, nähä, olla läsnä omalle aiheelle mistä kirjoittaa. Olla läsnä itselle.
Ei mene yhtäaikaa -> tieto ja kädet jne. Mutta sitten kun menee työhuoneelle ja rauhoittuu ja tekee sitä mitä on aikonut ja ykskaks on mennytkin kolme- neljä tuntia. Mutta että vain tiedon hakemisessa. Ettei tule heti valmista. Se vaatii kärsivällisyyttä edelleen. Toivottavasti nyt opin tämän hyvin. Kärsivällisyyden.Odottamisen. Olemisen itsekseen ihan rauhassa ja ettei ole kiirettä.
Muistan joskus vuonna 1999 kun opiskelin Jyväskylän avoimessa yliopistossa erityispedagogiikan approa ja Rovaniemellä suoritin samalla koulunkäynninohjaajan/koulunkäyntiavustajan tutkintoa (viikonloppuisin) ja Kolarin kunnassa käytänössä oppisopimuskoulutusta. Nyt muistan missä vaiheessa se meni yli ja miten jaksoin ne kaikki ja siihen sitten tietenkin muu elämä, lasten hoitamiset yms.Niin ja olinhan silloin vielä se kaappirunoilija (ei sama ku pöytälaatikkorunoilija).
Mulla oli sellainen tyhmä sääntö itselleni -> yliopistolla ja Rovaniemellä oli p a k k o olla yhtaikaa etätehtävät tehtynä ja aina kun toisesta tuli vastaus niin toinen tehtävä piti olla jo menossa sinne. Aina piti olla matkalla kaksi tehtävää. Ja se oli paha kun ekatehtävästä menin saamaan erinomaiset tiedot, sittenhän ei muut enää kelvanneet. Oli se älytöntä ja ihan tyhmää touhua, mutta tajuan nyt.
En ole kestänyt sitä olemista siinä välissä. Nytkin mulla kaustantajalla ensimmäinen kokoelma ja täällä jo teen toisesta muistiinpanoja ja olen kiirehtimässä ku päässä on jo vaikka mitä tietoa, enkä saa niitä kaikkia HETI paperille.
Eikä oikeasti ole mitään kiirettä mihinkään. Tunnistan tämän tilanteen hyvin. Kun työstin esikoisteostani. Muistan kun ykskaks kirjoitin vuorokaudessa 60 runoa. Jotenkin sekosin. Olin joululomalla keränyt tietoa salarakkaudesta. Olin lukenut kirjoja, katsonut elokuvia, haastatellut ihmisiä jne. Ja sitten menin takasin Limingan taidekoululle ja aloitin kirjoittamisen.
Ja ihan tosissani suunnittelin alkuviikosta että vien työhuoneelle patjan, että teen vain töitä jonku aikaa. Että päästäisin itseni täysin siihen "tilaan".
Onneksi tänään on zumbaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti