Kaikkeen tottuu

Eilen en sittenkään kirjoittanut mitään, joka liittyy keskeneräiseen kokoelmaani. Enkä käynyt työhuoneella. Eilen siivosin kotiani kihlattuni kanssa. Kotini on tänään, jotenkin erityisesti omaa. Meidän koti. Keittiö ja olohuone on nyt ihan yhtä. Olohuoneemme on keittiössä vaiko keittiö olohuoneessamme?

Kehoni on alkanut ilmoittamaan ahkerasti halvausmigreenistä. Tänäänkin se on ilmoittanut olemassaolostaan jo viisi eri kertaa. Ilmoittaa silleen, että oikealta puolen päästä varpaisiin menee tunne, olo, sellainen kuin oikeaa puolta ei olisi hetkeen. Se menee kehon läpi. Ja en voi muuta kuin ihmetellä. Ja eilen oli koko päivän iltaan asti pääkipeä. Toissapäivänä oksensin. Viime halvausmigreenin (to-pe yön) jälkeen olen alkanut syömään uudestaan migreeninestolääkkeitä. Olen ollut syömättä niitä vuosia, en ole tarvinnut niitä aikoihin.

Silti, en edelleenkään anna sen, halvausmigreenin, estää elämistäni ja olemistani, ennemminkin se laittaa aina minuun vauhtia enemmän, enemmän olla sitä mitä haluan olla, tehdä sitä mitä haluan tehdä, olla enemmän mieltäni. Se antaa täyden luvan minun olla oma itseni. Ei ole enää hyvää eikä huonoa, mutta on lupa olla se mikä on. Ei muuhun ajatteluun enää tuhlaa aikaa, tai siihen ainakaan, että onko hyvä vai huono. Ei sillä ole väliä, on vain väliä sillä että on itsensä. Ja turhat huolet jää kyllä pois. Ja isotkin huolet huomaa turhiksi, eikä niistä enää silleen perusta kuin ennen.

Ja tietenkin kun päivällä halvausmigreeni muistuttaa olemassaolostaan, sitten ei uskalla illalla nukahtaa. Koska sitä muistaa, kun rentoutuu ja just kun on tulossa uni, niin se on siinä ja halvausmigreeni saa otteen. Ja taas alkaa taisteleminen, ensiksi siitä ettei se halvaus menisi kurkkuun asti. Ja sitten jos menee niin se sietämätön kipu ja se kestää kauan ja kuolema hyppii siinä ympärillä. Huh.

Mutta en mie sitä mieti enkä mie sitä pelkää, enkä anna sille valtaa, muuten kuin silloin kun se muistuttaaa päivän mittaan olemassaolostaaan ja siitä että se on tulossa. Ja tänään kehoni on antanut siitä muistutusta pitkin päivää.

En ole itkuinen, enkä ole surullinen, enkä kiroa tätä, koska ei se auta mitään eikä ketään. Siitä olen pahoillani, että minun läheiseni joutuvat näkemään ja kokemaan tämän. Minusta olisi vielä pahempaa se, että joutuisin olemaaan rakkaan vieressä ja näkemään sen tuskan ja sen kuinka se taistelee joka kerta siitä, että pystyisi taas hengittämään. Enpä ole varma kuinka kestäisin sen. Ennemmin kestän tämän kauhun itselläni. En tiedä miten lohduttaisin lähimmäistäni, jos tämä olisi hänellä. En tietäisi miten häntä auttaisin. Tuotapa täytyy miettiä, olenhan itseni läheisin läheinen.

Ja kaikkeen tottuu. Kaikkeen, ennemmin tai myöhemmin. Eikä tässä mitään hätää ole, kerran olen jo tottunut.