perjantai 8. helmikuuta 2013

Sitä ei tiedä

Tänään olen kirjoittanut alkutekstit ja lopputekstit teokseeni. Huomenna menen taas siihen keskelle tarinaa. Ja sunnuntaina pidän siitä vapaata. Työnimenkin muutin teokselle taas. Nyt se on nimeltään: Kaikki menee rikki. Se Varjot liikkuvat jatkuvasti, ei yhtään hyvä enää, ei edes vain työnimenä.

Ja viime yönä halvausmigreeni tuli minuun ja meinasi viedä henkeni. Siltä se ainakin hetken tuntui ja niin hetken uskoin.

Se on ihan kamala tunne ja olotila, kun kurkku on halvaantunut ja tajuaa ja tuntee että voi tukehtua, hukkua omaan sylkeensä. Olin ihan varma, että nyt kuolen. Oikea puoleni kehosta ihan sekasin, niinkuin tulessa se puoli minusta. Ja silloin kun se tulee, silloin ei saa toinen ihminen koskea oikeaan käteeni- mitä enemmän siihen toinen ihminen koskee, sitä enemmän se on tulessa. Ihan tulessa. Ja kipu on sietämätön.

Ja sitten kun tajusin, että miesystävälläni on ihan kamala hätä vieressäni. Sain sen jotenkin hallintaani, sairauskohtaukseni. Vaikka kuvittelin jo hetken, että nyt tämä nainen sitten lähtee täältä. Sit tajusin, että ei saa antaa periksi, sain vedettyä henkeä jotenkin, miesystäväni huusi mun nimeä ja oli paniikissa. Ja sitten se oli ohi.

Puhetta ei tullut kylläkään pitkään aikaan ja nukahdin joskus puoli kuusi aamulla. Ja mietin, että noinko se taas oli pienestä kiinni.

Luulin oikeasti, että nämä ajat ovat jo ohitse. Etten enää saa noita halvauskohtauksia.

Mutta ei sitä saa unohtaa itseään, sitä mitä joskus oli. Mitä joskus koki. Eikä unohtaa mitä sitä kestää ja mitä ei. Eikä tälle mitään voi. Silloin kun halvausmigreeni tulee noin pahana, niin silloin se tulee.

Olen lukenut jostain, että jotkut jäävät siihen tilaan jopa kuukaudeksi. Mutta olen ajatellut että se tarkoittaa varmaan sitä, ettei se kurkku kuitenkaan silloin halvaannu. En tiedä. Mutta, olen todella onnellinen ja kiitollinen että selvisin viime yöstä.

On se villi kuinka ihminen taistelee henkensä puolesta. Olen miettinyt sitä monesti. Ne ovat toiset ihmiset, omat lapset, läheiset, ystävät, tuttavat, työkaverit joitten takia sitä taistelee niin kovasti.

Eihän sitä tiedä mikä paratiisi sitä siellä toisella puolen odottaisi. Mutta sitä luulee tietävänsä mikä hätä ja suru tänne jäisi.

Ja nyt näyttäisi siltä, että olen kunnossa taas. Ei hätää mitään enää. Jatketaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti