tiistai 30. huhtikuuta 2013

Silmät paljastavat tunteeni

Olen ihminen joka ei paljoa märise, itke tai valita tosiasioista, sellaisista jotka koskee ja tuntuu oikeasti. Mutta itken kyllä elokuvat ja sarjat. Ja itken tekstejä mitä luen. Itken lasten esityksiä mitä katson.

Eilen sitten tapahtui jotain siis oikeassa elämässäni, ei elokuvissa, eikä jossain teksteissä tai näytelmässä. Ja rupesin vain itkemään. Ja minulla oli meno valokuvaukseen noin tunnin päästä. Ensimmäiset ns. kirjailijakuvani. Piti meikata yms ja mun silmät, ne olivat ihan itkuiset, kasvot ihan punaiset. Ja mietin että voi hitto, mitä mie nyt alan tässä itkemään ja tunteileen!!!  Eikä itku meinanu, ei millään loppua.

No sain itseni kasaan ja meikattua itseni ja menin kuvaajan luokse. Mutta tiedän, se näkyy siellä kuvissa,värivoiteista huolimatta, ihan varmasti ja mua nolotti ja hävetti. Olinhan jo siirtänyt kuvauksia aikaisemmin viikolla kiireen takia. Yritin selittää, että herkistyin tuossa ihan vasta, toivottavasti se ei enää näy minussa.

Ja se asia oli jo ohi enkä enää miettinyt sitä. Eikä se oikeasti ees ollut itkun asia. Mikä nyt oikeasti mielestäni onkaan sitten itkuni asia? Ei ainakaan se eilinen, mistä rupesin märisemään.

Mutta kuitenkin kun tänään katson peilistä, näen sen vieläkin. Eilisen itkuni. Käsittämätöntä. Eilinen itku näkyy edelleen silmissäni. Se näkyy vaikka olen nukkunut yön yli.  Eilinen tunne on edelleen minussa ja se tosiaan näkyy selvästi silmistäni tänään. Eikä mistään muusta kuin silmistäni ja siitä, että mulla on kylmä koko ajan.

Mutta oikeasti mulla ei ole mitään hätää, eikä mikään ole huonosti.

Tunne vain jää ja se näkyy ihmisestä, se on vielä siinä, vaikka itse Sielu olisikin m i e le s t ä n i jo kunnossa. 

Sitä sanotaan silmät ovat sielun peili.

Ja vasta toissapäivänä yritin todistella itselleni että kyllä loukattu (rikottu, särjetty tms.)  ihminen voidaan korjata ihan ehjäksi. Huom: Ihan ehjäksi. Jostain syystä aloin hakemaan siihen todisteita itseni kautta.

Mutta mun silmät tänään, ne kertovat nyt minulle sen, että olin toissapäivänä niin väärässä taas ja muistan tämän aina kun näen valokuvat, jotka eilen otettiin minusta.

Erityinen-näyttely

Erityinen näyttely on viiden runokuvan näyttely ja vietiin ne eilen valokuvaajan kanssa kehystettäväksi. Kuvien koko on A3 ja siinä on tarina, joka on totta. Tarina, jonka nimi on Erityinen. Ja tässä on tarinan kolmas runokuva. Olkaa hyvä. Näyttely tulee ainakin syyskuussa 2013 Ouluun Kofeiinikomppaniaan.



Runo: Kaisa Halmkrona
Kuva: Arimo Eklund

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Ollaan hyviä toisillemme

Miksi kukaan muu ei voisi olla väärässä kuin vain se toinen? Miksi kukaan muu ei voi pyytää anteeksi kuin vain se toinen? Mikset sinä? Miksen minä? Ja syy on aina vain sen toisen. Miksi se niin menisi, että vain se toinen olisi virheellinen.Sinä olisit täydellinen. Aina oikeassa tai vain minä täydellinen. Aina oikeassa.Mikset sinäkin voisi olla väärässä? Joskus sinäkin. Miksen minä? Joskus minäkin. Mikset sinäkin voisi pyytää anteeksi, sanoa olen pahoillani tai että unohdin? Syyttämättä heti jotain toista ihmistä. Miksen minäkin voisi pyytää anteeksi, sanoa olen pahoillani. Unohdin. Syyttämättä heti jotain toista. Eihän se haittaa mitään, vaikka olisitkin väärässä, ei sekään vaikka sen myöntäisitkin. Eikä sekään haittaa mitään, vaikka olisinkin väärässä, eikä sekään, että sen myöntäisin. Se ettet heti hyökkää, se etten heti puolustautuisi, ettemme heti toista syyttäisi, se tekisi meistä ihan vain ihmisiä. Hyviä toisillemme.

1980-luvulla

- Äiti, Kaisa repi minua hiuksista.
- Teemu aloitti sen. Se haukkui ja sanoi että....
- Eikä ku Kaisa ko se....
- Mitä te siitä syyllisestä selitätte. Se se on fiksu kumpi osaa sen riidan lopettaa. Eikä niinkään  merkitystä  ole sillä kumpi sen aloitti.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Se mihin uskot, sitä se sitten on

Otan jokaisen unen vakavissani, joissa on mukana isäni. Tällä viiikolla yhtenä yönä unessani katoin puhelintani ja siinä luki, että Isä soittaa. Ajattelin unessa että en vastaa ku isähän on kuollut. Enkä tällä kertaa vastannut. No seuraava yönä isäni tuli äitini kanssa uneeni. Ja viime yönä sitten olin isän entisessä työpaikassa, Kolarissa, Rautavaarassa ja oli tämä hetki. Olin töissä isäni toimistossa, siellä oli joku toinenkin töissä. Enkä tiennyt yhtään mitä siellä minun odotetaan tekevän.

Sitten se toinen työntekijä olikin minun pomoni ja sanoi mulle että, ihan sama mitä teet, mutta jos teet sen hyvin niin saat hyvän palkankin.Istuin siihen isäni paikalle ja ajattelin, niin mulla on se lastenkirja jossakin muistitikulla, mie teen sen valmiiksi ja mulla oli todella hyvät ja valmiit suunnitelmat.

Sitten heräsin puhelimen soittoon.

- Marianne, en ole kertonut sulle, mutta olen kirjoittanut joskus vuonna 2008 lastekirjan. Lähetin sen oikolukijallekin. Sitä pitäisi vain muokata paremmaksi ja olen nyt siihenkin valmis ja tajusin viimeyön unessa että mullahan on jo kuvittaja siihen, sinä Marianne. Kunhan löydän sen  niin muokkaan sitä ja lähetän sen sulle. Mitä sanot?

Ja Taiteilijaystäväni oli heti mukana. Ja mie olen kiitollinen taas unestani, jossa oli isäni läsnä, vaikkakin vain työhuoneensa kautta.

 Vuonna 2011 olin muka kirjoittanut tunnekokoelmani valmiiksi ja mietin että ketä pyydän editoriksi.Näin sitten  unen jossa isäni istui vieressäni ja sanoi: Ai et meinaa pyytää Riittaa editoriksi ja isä hymyili. Vastasin että en. Hän sitten kysyi että miksi et?  Ja vihaisena vastasin miksi en aio ( ja aamulla tajusin itsekin, että hitto se on oikea syy miksi en ja olin hämmästynyt niin rehellisestä vastauksestani) Sitten isäni sanoo unessani, että lähetä se Kolarin kuntaan ja sanoi kenelle. Mie että miksi sille ja isäni sanoi että lähetä vain sille ja hymyili.

Meni kaksi viikkoa ja mie soitin Kolariin hänelle jolle isäni unessani käski teokseni lähettää editoitavaksi. Ja sitten lähetin teokseni. Ja sehän oli ihan keskeneräinen se kokoelma ja sitä piti alkaa muokkaamaan. Suutuin siitä, ettei se ollutkaan valmis ja aloin työstään tätä teosta mikä nyt julkaistaan kesäkuussa 2013. Ja tätä teosta mun ei pitänyt koskaan julkaista. Ei ikinä.

Ja syksyllä olen sitten valmis muokkaamaan ja työstämään tuota tunnekokoelmaa taas. Olen tehnyt sitä nyt siis sen jälkeen kun lähetin sen editorille sinne Kolarin Kuntaan niin ajatuksissani ja teoissani jo kaksi vuotta.  Ja se on kehittynyt paljon. Olen niin kiitollinen siitä editorista jonka isäni minulle unessani kertoi, kiitollinen siitä että tunnekokoelmani sai ja saa muuttua, kehittyä paremmaksi- se on nyt ihan eri mitä tuolloin kun kuvittelin sen valmiiksi.

Olen iloinen että editorini ei ollut epäpätevä ja sanonut teostani hyväksi ja valmiiksi.

Ja nyt alan tietenkin viime yön unen takia hakemaan sitä muistitikkuani missä on se tarina, joka on kirjoitettu lapsille. Missähän se voisi olla?


lauantai 27. huhtikuuta 2013

Oma tahto

Mistä voimani näyttelyssä oli alun perin neljä maalausta teksteineen. Nyt näyttely on menossa Ouluun Il Mundoon toukokuun ajaksi  ja se on lisääntynyt. Siinä on nyt viisi maalausta ja jokaiselle maalaukselle oma tarinansa tai jokaiselle tarinalle oma maalauksensa.

Tässä olisi tämä viides maalaus ja viides teksti.
Olkaa hyvä.


Oma tahto

 



Älä tule mulle
sanomaan
mitä saan
           ja mitä en.


Älä tule mulle
näyttämään
kuka olen
           ja kuka en.


Älä tule mulle
väittämään
että tunnet minut
                       parhaiten.


             Mulla on tahto
                         minun oma

            ja tahtoni tuntee minut
            läpikotaisin
            tietää minusta kaiken.


Teksti: Kaisa Halmkrona
Maalaus: Marianne Lukkarinen

torstai 25. huhtikuuta 2013

Syntynyt keväällä

Kun kevät on läsnä
se on vain hetken siinä. 
Ennen kevättä oli kauan aikaa talvi 
ja kevään jälkeen on hetken kesää 
ja  syksyä suurin aika.
Ja minä rakastan kevättä.
Rakastan sitä miten uskallan olla 
itseni.
Rakastan sitä miten olen läsnä
itsessäni.
Rakastan sitä etten 
keväisin 
häpeä mitään
en itseäni
enkä sinua
en sitä miten olen
enkä sitä miten
elämme 
keskenämme. 
Keväisin
olen parhaimmillani
 aidosti Minä
teeskentelemättä 
 taikka
näyttelemättä 
mitään muuta.
Keväisin tiedän
ja tunnen
TahdonVoimani.


keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Mistä voimani -näyttely

Tervetuloa 

Il Mundoon Vapunpäivänä KE klo. 15.00 - 17. 00 keskustelemaan kanssamme meidän kaikkien voimakohdista ja tutustumaan Mistä Voimani -näyttelyyn. 


Näyttely on Il Mundossa toukokuun 2013 ajan.

Ystävällisesti Kaisa Halmkrona ja Marianne Lukkarinen




Tampereelle vaiko ei?

- Mitä teän piti siellä Tampereella tehä?

- Meillä on liput sinne jonnekin, en mie muista mihin piti mennä. Juho on ostanut liput jonnekin.

 - No menettekö te?

- Jos auton korjaaja soittaa, että on saanut lukoneston pois päältä autostamme niin me aletaan pakkaamaan ja lähetään sitten heti ajamaan Tampereeelle, mutta jos auto ei ole kunnossa niin ei me sitten lähetä.

 

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Se kiire loppui hetkessä

 - Ei ole enää maksaa ku kolme erää niitä autonkorjuu maksuja, kyllä me tästä hyvin selvitään.

Ja auto sammuu siinä hetkessä keskelle Oulun kaupunkia, eikä lähe mihinkään. Takana olevat autoilijat hermostuvat, tööttäävät. Kuskinikin hermostuu. Lähtee autosta pois, yrittää saada jonkun auttamaan. Eikä kukaan suostu auttamaan. Puhistavat päätään, eivät aukaise edes auton ikkunaa. Tööttäilevät. Kuskini on hätää kärsimässä kun tajuaa, että tästä on selvittävä ilman ulkopuolista apua.

- Mie pukkaan niin aja tuonne.Kaisa!!! Ja tuonne päin !!! No niin tuonne ja tee ...!!!!

Aukaisen oven. Ja ihan rauhallisena tuumaan.

- Mie en tajua mitään mitä sie sanot tai käsket minun tehä. Älä välitä nuista tööttäilijöistä ollenkaan. Ei se haittaa vaikka ne tööttäilevät. Ei meillä ole mitään hätää. Jos niillä on hoppu, he kyllä osaavat ohittaa meät. Mutta älä nyt sie hermostu ku kerro nyt ihan rauhassa mitä mie teen, niin osaan sitten tehä oikein. Ja huomaathan sie, etten mie voi hätiköimällä tästä mennä ruuhkaa kohti. Ei ole mitään hoppua mihinkään. Osaan vasta sitten kun olet rauhoittunut ja kertonut ilman hoppua, että mihin päin ja miten mennä.

Kuskini rauhoittuu hetkessä ja kertoo ihan rauhassa mitä minun pitää tehdä. Olemme edelleen neljänhaaranristeyksessä, liikennevaloissa. Ja me saadaan yhdessä toiset autoilijat takanamme ja vieressämme pysymään paikoillaan, sen aikaan että saadaan keskellä ruuhkaa työnnettyä automme jalkakäytävälle. Siinä me sitten ollaan jakakäytävällä auton kanssa kunnes hinausauto hakee meät pois. Viedään auto korjaamolle. Menemme syömään.

- Huomasitko se kiire muuten loppui hetkessä.
- Niinhän se taisi tehdä.



Kiire meinaa viedä taas aikani

Olen vuorotteluvapaalla, vapaana runoilijana ollut tammikuusta 2013 asti. Ja kohta on jo toukokuu. Aika menee ja on ja se vie mua mukanaan, silti vaikken olekaan päätyössäni ollut neljään kuukauteen, on kiire taas.

Tänään olen menossa hakemaan valmiit runokuvajulisteet, kolmas näyttelyni on tulossa, viimeistään syyskuussa.

Tapasin lauantaina menneisyyden ystäväni ja hän sanoi, että hänen miehensä on valokuvaaja ja hän voi ottaa minusta kirjailijakuvia. Eli tänään on sitten myös kuvauspäivä. En ehdi tänäänkään työhuoneelle. Huomenna ajattelin ehtiä. Jos en muuta niin katon mitä puherunoja kerron sitten siellä Kuopiossa, Runopuulaakin SM- kisoissa.

Tuli just viesti, takakannet on tehty. Katsoa ne ja sitten sinne Ouluun hakemaan Erityinen-näyttely kotiini. Ja toukokuussa olevan Mistä voimani -näyttelyn tekstit pitää tulostaa ja kehystää uudestaan, paremmiksi. Ja mainokset pitää myös suunnitella.

Keskiviikkona olen lähdössä Tampereelle, perjantaiksi takaisin ja lauantaina olisi ruokakutsut lapsilleni ja heidän kumppaneilleen. Syödään hyvää ruokaa.

Ja toukokuun toinen päivä olen jo matkalla Ranskaan. Siellä sitten harjoittelen ne puherunoni valmiiksi asti. Ja kesäkuussa pitäisi olla kolmas teokseni jo kädessäni.

Ja näin viime yönä unta tästä kolmannesta teoksestani ja ihmettelin, miten mie voin nähdä ja tuntea tunteet unessa noin voimakkaasti ja tajusin, että tässä mennään nyt sittenkin sitä neljättä kirjaani kohti, sitä tunnekokoelmaani taas.

Mutta nyt sinne Ouluun ja ensin katson ystäväni tekstit läpi, lupasin niin.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Aarteemme, haavekarttamme



Meitä on kahdeksan naista ja yksi tyttö vai sanoisiko että meitä on täällä nyt yhdeksän tyttöä. Olemme kaikki luovan tanssin tanssijoita.

Olemmehan me paljon muutakin, tietenkin, mutta siellä Valveella tanssiessamme, me alettiin olemaan ja näyttämään toisillemme sitä mitä kukanenkin oikeasti olemme. Ja me olemme toisillemme ihan totta. Eikä meidän tarvitse yrittää mitään, kelpaamme näin.

Olemme nyt Mariannen kotona. Tuotiin lehtiä, tarroja, unelmia ja haaveita, ruokaa yms. itsemme lisäksi.

Ja olemme syöneet, kuunnelleet musiikkia, ja tehneet yhdessä, jokainen omaansa, aarrekarttaamme, luomme haaveemme todeksi näin.


Olemme jutelleet ääneen haaveemme ja samalla askarrelleet taulujamme,
jokainen omaansa.


Itse tein tämän niin että menee tähän yksi ja puoli vuotta ainakin.
Näihin haaveisiin, että nämä kaikki ehtii olemaan ja elämään.
Ja sitten alan työstämään jotain ihan uutta. 
Alanurkan jätän sittenkin laittamatta tänne,
on se niin raju haave se.


Ja tietenkinhän tuo Cheek tuolla näkyy.
On se niin vahva muusa mulle nykyään. Hassua, eikö totta ?


Onnellisesti tässä nyt kiitän
ja lähden
haavemaailmaani kohti.

Ja taas minua naurattaa,
hyvä niin.

 Ja nyt osaan myös ohjata aarrekartan tekemistä työksenikin, kaikenlaisissa pajoissa. Sitten kun taas menen ohjaajan työtäni tekemään.
 

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Rovaniemi -> Tornio -> Kemi -> Liminka -> Oulu -> Liminka

- Minun on pakko opetella ja harjoitella omia runojani lausumaan tai lukemaan tai jotain. Kyllä mun täytyy uskaltaa ja lukea siellä omissa julkkareissa. Ja tärisemättä ja panikoimatta.

- Mie voin auttaa sinua, voin ohjata sinua. Parasta olisi että opettelet ne ilman paperia.
- En mie osaa, en ole koskaan osanut.
- Osaat sinä.

Ja sitten me keskustellaan siitä, miten tärisijä -ihmisenä opin lausumaan runoni ilman paperia.
Lähden. Menen autoon. Otan paperit viereen, luen läpi ne ja alan opettelemaan. Ajan Rovaniemeltä Tornioon.

Olen Torniossa, menen sisälle.

- Äiti, arvaa mitä? Opin tuossa tulomatkalla runoni ulkoa. Osaan ne nyt sitten siellä julkkareissa.

Menen koneelle ja huomaan. Huomenna olisi Pohjois-Suomen lavarunouskilpailu. Nyt osaisin kahden 3 minuutin verran ulkoa. Ja tarvitsisin sen 100 euroa, minkä saa hän joka pääsisi jatkoon. Minulla on tapaaminen huomenna Kemissä, siellä voi mennä aika myöhään. Ok, en mene kilpailuun jos en ehdi.

Seuraavana päivänä tapaaminen on päättynyt puoli neljältä, ehtisin. Mutta en osaa sitä kolmatta kolmea minuuttia ulkoa, jos sattuu että pääsisin finaaliin asti. Kyllä mun pitää olla ihan valmis jos menen, ei mitään että viimeisen lukisin paperista, jos siis sinne asti pääsisin. Ok, jos opin sen kolmannen osan ennen Oulua niin menen sitten. Menen autolle, luen autossa läpi ja lähden matkaan ja aloitan harjoittelemisen.

Lähellä Oulua olen jo oppinut. Mutta en vielä ole varma, ok, laitan Suomipoppia ja se laulu mikä sieltä tulee, sen sanoista kuulen että kannattaako mennä ja mikäs muu sieltä tulee kuin Eriniä: Mitä tänne jää ja otan puhelimen ja kysyn järjestäjältä, että vieläkö kisaan mahtuu.

Ennen Oulua puhelin soi.

- Missä olet?

- Oulussa, meinaaan mennä jonnekin vähän siistiytymään ja sitten sinne lavarunouskilpailuun ku opin ne tekstit lausumaan ulkoa. Vai haluatko sie mukaan?

- Haluan. On hirvee ikäväkin sua.

- Ehdinkö mie vielä Liminkaan hakemaan sinut ja vähän siistiytyyn siellä.

- Ehdit sie.

Ja niin jatkan matkaa suoraan Liminkaan. Harjoittelen vielä ensimmäisen kerran tekstini ihmisen edessä. En muistakaan enää niin hyvin. Ehdin harjoitella vähän. Pikapesu, hajua laittaa ja hieman ripsiväriä ja kajaalia, koru kaulaan, nahtatakki mukaan. Ja autossa vielä harjoittelen.

Ja niin minusta sitten tuli ja ihan yllättäen vuoden 2013 Pohjois-Suomen lavarunouskilpailun voittaja.

Ja olen siis seuraavaksi matkalla edustamaan Pohjois- Suomea Kuopioon lavarunouden Suomenmestaruuskisaan, joka on toukokuun lopulla  ja tässä nyt ihmettelen, miten tässä näin oikein pääsi käymään.

Ja me tehdään tänään sitten herkkuruokaa sen kunniaksi että pääsin esiintymispelostani, pääsin siitä lapinmatkallani.

Ja minulle selvisi aika pian myös sekin, ettei se ollutkaan tämä kilpailu mistä sen satasen voitti vaan se oli ihan toinen runopuulaaki-kilpailu se. Ja mie olin vain ruokarahaa vailla, naurattaa.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Kittilästä Rovaniemelle

Ajan autoa ja olen matkalla Kittilästä Rovaniemelle. 
Puhelin soi.Vastaan. 

- Hyvää päivää täällä... soittaisin siitä teidän lahjakortista sinne Ranskan ...viinitilalle.  Joko olette käyttäneet sen lahjakortin?
- En ole vielä. Olemme menossa sinne toukokuun toinen päivä.

- Onko teihin otettu yhteyttä sieltä viinitilalta? 

- Ei ole, paitsi silloin alussa tietenkin kun ostin teiltä sen lahjakortin ja varasin sen paikan.

- No ku sn sinne ei voi enää mennä? 

- MITÄ?

- Sinne on murtauduttu ja se on tosi huonosso kunnossa ja sitä ei tiedä saako sitä enää ollenkaan kuntoon ja käyttöön tänä vuonna.

- No onko teillä tarjota jotain muuta paikkaa mihin voisimme mennä, ku olen ostanut ja maksanut jo kaikki matkat ja meillä on siellä autonkin vuokrattu ja ja ...

- Ikävä kyllä meillä ei ole tarjota toista paikkaa, mutta saatte sen lahjakortin hinnan takaisin. Ja voitte sitten yrittää, jos saisitte ne matkarahatkin takaisin, mutta sitä en voi luvata täältä.

Lasken päässäni, että se lahjakortti oli sikahalpa, en saa mitenkään mitään yöpaikkoja samaan hintaan.

- No oikeastaan se on hyvä että jos sinne kerran piti jonkun murtaututa niin onneksi se murtauttui nyt eikä silloin kun olismme olleet itse siellä paikan päällä. Laitatko sen rahan mun tilille ennen toukokuuta niin saisin ainakin sen rahan sinne Ranskaan mukaan, me mennään sinne kuitenkin ja katsotaan sitten missä olemme yötä. 

Mietin, että saakohan Ranskassa olla teltassa yötä. Huomaan, että puhelin toisessa päässä oleva nainen naurahtaa ja hän on helpottunut.

- Laitan sulle heti tulemaan sähköpostia ja vastaa siihen heti  ja anna tilinumerosi niin laitan sulle heti sen rahan tulemaan takaisin. 

- Joo, olen nyt lapin matkalla ja menossa Kittilästä Rovaniemelle, mutta heti kun pääsen koneelle niin vastaan siihen. Kiitoksia kun soitit. 

Hymyilen, ihan pian Ranskassa ja meillä on siellä auto. Ja mulla kuskikin mukana. Ranska, viiniä, ruokaa ja auto. Mitä sitä muuta tarvitsee? Tietokoneen ja teltan. Ja rupean ääneen nauramaan.


-


tiistai 16. huhtikuuta 2013

Nuoruudesta tähän hetkeen

Olen mummi ja olen lapin reissulla. Ja nyt Rovaniemellä ystäväni Susannan luona.  Minua vastassa Susannan lisäksi olivat kuusi ja yhdeksän vuotiaat tytöt sekä Nelli koira. Heillä on kaunis ja ihana koti. Ja takassa lämmittää tuli.

Pakkasin vauvani vaunuihin. Ja lähdin kävelemään yläasteen parkkipaikalle. 
16 vuotias Susanna on parkkipaikalla minua vastassa, hänellä on loppunut koulupäivä.
Olimme sopineet, että tänään menen heille vauvani kanssa,
vauvani on niin nuori, että vielä nimetön. 
Ja ystävästäni tulee vauvani kummitäti. 

Minua jännittää kamalasti nousta linja-autoon vauvan kanssa.
Miten se onnistuu, etten kompastu.
Pelottavaa olla täällä yläasteen nurkilla,
pitää olla kunnolla ja iisisti, olenhan jo äiti.


- Aattele solet  jo äiti.
- Niin ja sitte ko molen 40  niin minun lapsi on iso ja sulla on sitten pieniä lapsia.
- Niin ja sun lapsi hoitaa mun lapsia
- Aattele  

Eikä me tiedetty silloin puhua mummina olemisesta mitään.

Matkustan, jotta näen lähelle.

Kunhan saan tämän koneen pakattua ja löydän toisen sukkani niin jatkan matkaani taas. Olen nyt ollut pari vuorokautta Kittilässä. Tyttäreni ja hänen perheensä luona. Minulla on lapsenlapsi, toisella vuodella oleva lapsi. Olen käynyt hänen luonaan, hänen elämänsä aikana yhteensä neljä - viisi eri kertaa. Ja nyt tällä reissullani huomasin että meille on tullut arki vastaan. Huomasin sen siitä, että minua eilen laiskotti. Ei väsyttänyt vaan laiskotti olla läsnä, niin kuin arjessa ruukaa joskus tehdä.

Lapsenlapseni meni tänään hoitoon ja minulla tuli heti mieletön ikävä. Itku kurkussa taas täältä lähdössä. Että niin mikä arki ja missä? Ja kaipaan kyllä jo poikaanikin kovasti. Vaikka hän on jo pian 17-vuotias ja ihan varmasti pärjää, eikä niinkään kaipaile äitiään. Silti, kun olen täällä Kittilässä, minusta se poikani kuuluu myös tänne meidän kanssamme. Kaipaan muitakin kotoani, Juhoa ja Essiä myös. Olen tällainen joka kaipailee. Haluaa matkustaa ja mennä ja sitten välillä vaan kaipailee.

Tämä että lähin yksikseni reissuun, teki taas tehtävänsä. Näen lähelle. Näen kaiken mitä meillä on Limingassa. Näen kaiken mitä minulla on siellä ympärilläni. Näen kaikki tärkeät. Näen kaiken missä olen riiippunut. Näen heidät, joita en ole tavannut. Näen ehdottomuuteni. Voi että olen taas ehdoton. Näen rajat olemiselle ja sille miten en ole.

Katson mielessäni ihmisiäni: tuttuja, ystäviä, puolituttuja, sukulaisia, työkavereita jne. Ja nyt taas näen heidät ja näen taas itseni. Katson ja näen milloin ja mihin valheeseen olen ja olemme suostuneet ja näen sen milloin ja missä vain totuuteen.

Minulla on eräs ystävä, joka on hieman katkera ja hän sanoo useasti ettei sillä ole merkitystä. Moneen eriasiaan toteaa... ettei sillä ole merkitystä. Ainoa minkä kielsin. Kun hän sanoi, ettei totuudella ole merkitystä. Olin erimieltä. Mielestäni se on asia, jolla on AINA merkitystä. Totuudella. Olkoot se sitten oma totuus, toisen totuus, meidän totuus, heidän totuus. Sillä on aina merkitystä sille, jonka totuus se on. Näköjään työstän tunnekokoelmaani koko ajan.

Nyt tietokone laukkuun, sukan metsästämiseen ja Rovaniemeä kohti. Ja autossa musiikkileikit käytäntöön.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kiitos, mutta EI nyt !

Ensiksi otin itseeni ja ajattelin, mie vain olen sellainen ihminen sitte vissiin joka voidaan aina vain ja uudestaan mitätöidä.  Ettei minun kysymykset ole tärkeitä, etten ole tärkeä ihminen tai että mun kysymykset ovat vain niin tyhmiä, ettei niitä kannata edes huomioda, että olisin muka sellainen jolle ei vain vastata viesteihin, sähköposteihin tai kutsuihin. Ja nyt tarkoitan nimenomaan henkilökohtaisia viestejä, posteja tai kutsuja. Sellaisia, jotka ovat itselleni oikeasti tärkeitä. En tarkoita mitään julkisia kutsuja, jotka lähetetään tuhansille tai sadoille ihmisille.

Sitten mietin asiaa tarkemmin. Mietin päivittäin, koska tällä hetkelläkin olen lähettänyt eri ihmisille postia, jokaiselle sellaisen mikä on tai oli minulle tärkeä asia. Jokaisessa oli kysymyksiä. Tiedän, että he ovat tietoisia postistani. Olen tarkistanut sen niin hyvin. Kuten hekin, joille lähetin kutsun meille kotiini, kutsuja oli yht. 20 kpl ja reippaasti alle puolet vain vastasi. Silloin otin myös itseeni, koska en pystynyt suunnittelemaan mitä tarjoan, koska ihmiset eivät vastaneet etteivät tule tai että tulevat. Sitten ajattelin, etten tee enää facebookin kautta kuin vain julkisia kutsuja, että sehän kuuluu siihen facebook-kulttuuriin ettei tarvitse vastata.

Ja nyt kun olen odottanut ihmisiltä vastauksia kysymyksiini, jotka minun elämässäni tällä hetkellä minulle tärkeitä kysymyksiä, saamatta vastauksia niin tajusin, ettei kyse ole minusta. Tai siitä, että juuri minut olisi helppo mitätöidä.

Mie kuvittelen siis tällä hetkellä, että nykyajan kieltäytyminen eli...EN HALUA, EN TULE, EI SOVI, EI NOIN, EN JAKSA, EI KÄY on se, kun jättää kokonaan vastaamatta. Nykyajan EI on usealle sitä että mitätöidään toisen kysymys kokonaan, ei vastata siihen ollenkaan.

Nyt kun olen tajunnut sen, ettei se haittaa vaikka kysytään kuinka tyhmiä, eikä se haittaa vaikka vihassa vastattaisiin ku suututtaa toisen kysymykset. Mutta se ettei huomioda ollenkaan, se rupeaa tosissaan ottamaan päästä, niin olen nyt sitten luvannut itselleni, että jos minulla on jollekin tärkeä kysymys (tai asia) menen hänen luokseen ja kysyn kasvotusten ja jos se ei ole mahdollista niin soitan puhelimella, mutta en enää vaadi viesteihin, kutsuihin enkä henkilökohtaisiin sähköposteihin vastauksia. En pety siis enää tässäkään asiassa, ihminen pettyy vain omiin odotuksiinsa, omiin vaatimuksiinsa. Ja olen vaatinut vastauksia.

En vaadi ja odota tässä asiassa enää kuin itseltäni. Kyllä niin moni muukin tekee, tiedän senkin. Ja kohta taas me arvostamme toinen toisiamme ja sanotaan suoraan esim. EI SE NYT VAIN KÄY (tai jotain kuitenkin).

Enkä olisi tätä edes tajunnut muuten, mutta tämä tulee niin monelta eri taholta, tämä kysymysten mitätöiminen. Ja olen kuullut/nähnyt monen sanovan/tekevän samaa, ei vastata posteihin tai viesteihin, kysyjälle tärkeisiiin kysymyksiin. Ja mitä useampi ihminen toimii samalla lailla, siitä tulee sitten NORMAALIA .

Ja nyt siis tarkoitan tilanteita kun viestit, kutsut, postit yms. on oikeasti huomattu ja nähty, reagoimatta niihin mitenkään.

Matkalla edelleen

On huhtikuun puoliväli ja sunnuntai  ja vuosi 2013 ja olen Ylläksellä.  
Istun baarissa, jonka nimeä en muista.En kiinnittänyt nimeen niin paljon huomiota. Mutta olen tunturissa,  baarissa. Vieressäni on takka ja takassa on tuli. Ei ole liian kuuma. Ei oikeastaan kuuma ollenkaan, vain hyvin lämmintä.

Olen matkalla Kittilään. Eilen lähdin Ylitorniolta. Pysähdyin ensin Pellossa, kävin kaupassa ja näin sielläkin nuoruudenystäväni. Siinä hän seisoi kaupan aulassa ja katsoi mua suoraan silmiin ja sanoi: " Mitä silmäni näkevätkään ja ihan samannäköinen kuin aikoinaankin". Juteltiin kuulumiset ja jatkoin matkaani.

Kolarin kylä läheni ja se on niin hassua se, että minun kehoni se tuntee ja tietää aina, koska sitä ollaan taas Kolarin kunnassa. Ensimmäiseksi menin sinne, minkä joskus jätin sinne, eli minun talooni, joka on nykyään joittenkin toisten koti. Menin, koska he ovat pyytäneet ja halusinkin niin ja täytyyhän sitä, tietenkin. Talon isäntä oli hymysuin minua kättelemässä.

Ja minua vastassa oli myös punainen ovi. Maalautin ulko-oveni joskus v. 2005 verenpunaiseksi.

- Minkäväriseksi haluat tuon oven?
- Verenpunaiseki

ja niin ex-mieheni meni kauppaan hakemaan maalia ja hetken kuluttua puhelin soi.

- Tuo myyjä käski tarkistaa että haluatko oikeasti verenpunaiseksi sen ulko- oven.
- Haluan.


Eteiseen maalasin joskus pieniä jalkoja, sellaisia levottomia jalkoja kiertämään eteisen seiniä kattoa kohti. Sitten tulee kaunis keittiö. Ja kaunis talon emäntä, joka ystävällisesti kättelee ja annan hänelle tuliaiseni. ArsLimingan kulttuurilehden, terveiseni Limingasta. Istun heidän kanssaan keittiönpöydän äärelle.

- Heräsin jo kuuden aikaan aamusta kokoamaan tätä keittiötä.
-Muuten hyvä, mutta vaimosi on lyhyempi mitä muistit. En yllä yläkaappeihin.
- Voi vittu. 

Ja uudet kaapinovet lähtivät  seinistä irti. 

Juttelemme vuokralaiseni kanssa ja siinä on mukava olla. Heillä on kaunis ja siisti koti. Ja siellä tuntuu rakkaus. olen aina niin yllättänyt kun menen käymään siellä, olen yllättynyt siitä kinka se onkin niin kaunis koti. Olen noin tuntisen siellä. Käyn vessassa ja vessassa on nätit kummistusaiheiset tapetit ja sellainen lavuaari, jollaista ei ole kellään muulla kuin heillä siellä vessassa. Laivuaarin ympärille on askarreltu mosaiikkipöytä. Ja se on hieno, sen teki ex- mieheni.

Talonväki saattavat minut ulos, jutellaan vielä siinä ja sitten lähden jatkamaan matkaani Kolarin kylälle. olen sopinut tapaamisia Kolarin ihmisteni kanssa. Olen heidän kanssaan läsnä yhteensä noin neljä ja puol tuntia. Ja jatkan matkaani Kurtakkoon nuoruudenystäväni luokse. Ja meilä oli todella ihana ja hyvä, nauravainen ilta. Ja ensimmäisen kerran reissuni aikana nukun yöni erinomaisesti.

Akku meinaa nyt loppua. Se jää nyt kertomatta mitä alunperin ajattelin kertoa. Oli tarkoitus kertoa vuodesta 1984 ja oli marraskuu ja olin ylläksellä. Mutta siitä sitten joskus toiste, jos vielä tuntuu siltä.

Nyt Kittilään päin. Ja siellä odottaa 25 vuotias esikoiseni, hänen avopuolisonsa ja  lapsenlapseni. Minun rakkaitani, paikassa monessa.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Tiedän ettei olisi ollut pakko

Tiedän varsin hyvin, ettei tarvitse selitellä ihmisille, jos on ottanut tarinaansa heidän elämästään jotain. Mutta silti tänään olen käynyt ihmisen luona kylässä, joka oli elämässäni läsnä 90 luvulla. Kerroin asiasta josta me emme koskaan ole puhuneet kuinka kamalaa se oli. Kerroin että laitoin sen tarinaani, joka julkaistaan kesäkuussa. Kerroin ensin, että "Sie saatat sanoa mulle nyt että mene helvettiin Kaisa. Saatat suuttua mulle kamalasti, mutta tiedäthän sie kirjailijat, ne ottavat kirjoihinsa ympäriltään asioita ja mie kirjoitin näin..."...ja kerroin siis miten.

Ensiksi osasin yllättäen ulkoa kaksi sivua uutta teostani. En tiennyt osaavani.

Ja tämä ihana nainen sanoi: "Ei se haittaa. Saa se olla siellä".

Ja mulla oli itku kurkussa hetkisen, ja halasin ystävääni ja sanoin: "Kiitos, tämä on niin vaivanut minua ja olen miettinyt tätä paljon ja pelkäsin kertoa tätä".

On vielä toinenkin asia, joka pitää kertoa tietylle ihmiselle, ennen kuin teos julkaistaan. Ja sitten olen tehnyt  kaiken mikä on tuntunut siltä, että pitääkin tehdä ja mieleni olkoon sitten rauhassa tämän suhteen.

Matkani

Oli vuosi 2004 ja olin Kolarin ala-asteella töissä. Oli välitunti ja olin tietokoneella opettajanhuoneessa. Ja minulla oli huono-omatunto, syyllinen olo. Tiesin, että sitä katsotaan paheksuen. Ei koulunkäyntiavustajat saaneet olla välitunnilla koneella, jos ei ollut töitä muuten niin sitä piti keksiä. Ja oli taas välitunti ja olin kirjoittamassa runoja. Minulla oli paljon kerrottavaa ja kerroin ne siihen aikaan vain itselleni puherunoin. Ja silloin kun en ollut välitunnilla oppilaitten kanssa ulkona tai ei ollut kopioitavaa tms. olin koneella ja kirjoitin runoja. Mutta muistan että, tiedostin koko ajan, ettei niin saisi toimia.  No, olin siis taas koneella ja tajusin tämän ongelmani. Aloin sitten googlettamaan kirjoittamisesta ja kursseista tms.

Ja löysin sitten vahingossa Limingan taidekoulun, joka sijaitsi teitenkin Limingassa. En ollut koskaan ennen kuulutkaan siitä mitään, en edes tiennyt missä Liminka on, vaikka olin sen ohi ajanut vuosittain Raaheen, silti en tiennyt Liminkaa. Huomasin, että siinä sivustossa oli hakemus. Ja että siellä on kirjoittajalinja. Täytin samantien hakemuksen ja lähetin sen ja sitten lähin tunnille.

Meni muutama kuukausi. Olin taas työpaikalla, odotin silloista miestäni hakemaan minut autolla työpaikaltani kotiin. Hän haki minut ja sanoi: Sulle on tullut Limingasta postia. Katoin kirjekuorta ja mietin, mitä? mistä? Ai Limingasta ja aukaisin kuoren. Siellä luki, että: Sinut on hyväksytty .....Tervetuloa.... .Ja sanoin, hitto mie olen pääsyt Limingan taidekoululle.

Koska meinasit kertoa, että olet hakenut sinne ?
No nyt.
No meinaatko mennä sinne?
No en tietenkään. En tiennyt, että sinne pääsee näin helposti kuka vain. En uskonut, että pääsen sinne.

Ja se siitä.

Mutta en saanutkaan enää nukuttua. Mietin kolme vuorokautta, että hitto mulla on mahdollisuus mennä kirjoittamaan runoja jonnekin missä se on ihan luvallista. Ja niin vastasin Limingan taidekoululle, että olen tulossa. Hain virkavapaata, myin silloisen vanhan autoni, otin lainaa 5000 euroa ja katoin saanko opintotukea. Ja otin selville missä on Liminka. Tuli syksy ja lähdin 9 vuotiaan poikani kanssa Liminkaan.

Olimme sillä reissulla vuoden. Ja työstin sillä reissulla esikoisteokseni, Salarakhauen loppuun. Ja äkkiä tuli kevät 2006. Sama mies joka toi kirjeen minulle aikaisemmin, tuli nyt hakemaan minut ja poikani takaisin Kolariin.

Pakkasin tavaroita, itkin ja pakkasin autoon tavaroita. Kuvittelin, että runoilut jäävät Liminkaan tms.

Menin takaisin Kolarin ala-asteelle töihin ja  Myllylahti julkaisi syksyllä 2006 esikoisteokseni ja taas tuli kevät. Ja huhtikuussa laitoin Limingan paikallislehteen ilmoituksen, että haen asuntoa ja huonokuntoisempikin käy. Ja toukokuussa allekirjoitin vuokrasopimuksen ja muutin huonokuntoisempaan asuntoon kahden lapseni kanssa.  

Vuonna 2012 muutin siitä sitten parempaan asuntoon, Limingassa, mutta oli se huonokuntoisempikin hyvä ja ihan koti. Siitä oli hankala luopua ja lähteä toiseen asuntoon.

Mutta vasta nyt, keväällä 2013 (kun olen taas päätyöstäni lomalla) olen yksin lapin matkalla. Olen tietenkin käynyt lapin matkalla aikaisemminkin, mutta en ole käynyt aikaisemmin yksin ja viikon verran.

Eilen tulin tänne Ylitorniolle. Lapsuuden ystäväni luokse. Olen syntynyt täällä, Ylitorniolla. En päivääkään asunut, mutta syntynyt kyllä.

Mie olen hyvä viihdyttämään automatkalla itseäni. Laitoin Suomipoppia päälle ja ajattelin että seuraavat laulut jotka tulevat, kolme kappaletta ne kuvastavat ja kertovat Ylitornion reissustani. Ja sitten on jännää odottaa ja kuulla ne kapaleet. Ja tällä kertaa ne olivat:  http://www.lyricshall.com/lyrics/Haloo+Helsinki/Huuda/ ja toisena oli minun ilokseni https://www.youtube.com/watch?v=i98zFFcQkyA  ja kolmas laulu tästä/tälle Ylitornion reissulle oli sitten joku Yön biisi, jonka nimeä en tiedä. Ajattelin sitä kuunnellessani, että muistan tuon kertosäkeen kyllä, enkä muista siitä nyt mitään.

Mietin myös automatkalla kaikenlaisia tarinoita. Ja minun matkat menevät aina tosi nopeasti. Olen äkkiä perillä. Jatkan huomenna matkustamista, otan sitten nauhurini käyttöön ja puhun tarinani siihen. Ensimmäisen kerran teen automatkallani niin.

Tänään autan ystävääni pakkaamisessa ja sitten me lähdemme ulos, tuonne jäälle tai jään lähelle. Ostimme eilen makkaraa, ja otamme siis sitä mukaan. Mutta nyt ihan ensimmäiseksi me menemme aamusaunaan.

Meillä oli eilen sellainen ns. yhteenkuuluva ilta keskenämme. Toinen ystävänikin tuli eilen tänne missä olen nyt ja oli yli puolenyön täällä. Oli paljon juteltavaa. Ja oli hyvä olla.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Rakastan tätä hiljaisuutta

Tässä onkin nyt ollut taukoa. Tässä blogipäiväkirjassani. Olen nyt kirjoittanut kolmannen teokseni siihen kuntoon että kustantaja suunnittelee takakantta ja käsikirjoitus on kuvittajalla, siis kannen tekijällä. MiIlainen on oloni nyt ? Hyvä ja helppo ei niinkään helpottunut vaan yksinkertaisesti vain helppo.

Nyt on teos työstetty loppuun ja on hiljaista. Tosi hiljaista. Huomasin ettei Nisperon sivuilla ole mainittu minusta eikä tulevasta teoksestani mitään. Ei ole että olisin siellä kirjailijana, eikä  tulevasta teoksesta ole mitään mainittu.  Mutta olin siihen todella tyytyväinen, siihen ettei siellä vielä mainittu kolmannesta teoksestani mitään,  tajusin että minulla on siis vielä aikaa, aikaa olla vain. Eikä ole mitään kiirettä. Vielä ei tartte kertoa kelleen sen kummemmin tulevasta teoksestani. Koska en näy vielä, eikä toekseni näy vielä missään. Hiljaista. Ja niin nyt pitääkin olla. Hiljaista tulevaa varten. Nyt on se aika kun asiat ovat hyvin ja helppoa.

Kirjoitin toissapäivänä Hallaukseen ,  (pyydettiin tyttötaidetta) mun "tyttötaide" oli näköjään sitten kaksi puherunoa tyttönä olemisesta. Saa nähdä kelpaako ne siihen vaiko ei. Olen nyt tässä hiljaisena hetkenä tiedostanut kuka tai mikä olen kirjoittajana. Olen tarinankertoja, joka kirjoittaa tarinansa puherunoin. Siis tää on paljon että tiedän itseni näin hyvin. Tai että ees uskon sen. Hyväksyn siis omakseni jotain, otan itseeni. Olen tarinankertoja, joka kirjoittaa tarinansa puherunoin. Ja tarina voi olla vaikka vain yks runo.  Tai sitten 97 puherunoa peräkkäin.

Vielä on yksi asia jota haluaisin tässä muistella. Kävin viime perjantaina ystäväni Tanja Kaarlelan Saara teoksen julkkareissa. Teos on mittasuhteiltaan suurin romaani mitä olen nähnyt. Se on iso ja paksu teos. Isoin kirjahyllyssäni, sitten kun sen sinne laitan. Vielä en ole aloittanut teoksen lukemista. Olen vasta tutustunut kansiin ja siihen että se kirja on niin mahtava. Se teos on mun meikkipöydällä, ja se on välillä ruokapöydällä, se on välillä sohvalla, välillä se on mulla matkassa repussa. En ole ennen mihinkään teokseen näin tutustunut, ennen lukemista. Viikko ensin tutkia ja katsoa ennen kuin käyn sitä lukemaan.

Olen huomenna lähdössä lapin reissulle ja otan sen teoksen sinne mukaan. Luen sitä siellä matkalla. Meinasin kirjoittaa, että luen sen matkalla ollessani, mutta siitä en ole varma, on se niin paksu teos.

Mutta niistä julkkareista, niitä haluan muistella myös. Ne olivat erilaiset. Se teki niistä erilaiset, että se oli yksityistilaisuus. siellä oli jotain 50 ihmistä. Sukulaisia ja muutama ystävä. Olin todella otettu että sain olla siellä ja olin yksi hänen ystävistään . En tiennyt, että olen tärkeä hänelle. Hän kertoi sen omassa puhessaan, sanoi, että olen hänen enkeliystävänsä. että olen pelastanut hänet vuonna 2010. Olin hämmentynyt ja tiedättekö, olin onnellinen itsestäni. Onnellinen siitä että olin uskaltanut olla rehellinen, uskaltanut olla mieltäni, auttaa ja olla läsnä. En muista koska olen ollut viimeksi onnellinen itsestäni, ainakaan niin että olisin sen tiedostanut noin ja siinä hetkessä. En varmaan koskaan ennen.

Tanja oli myös pyytänyt että lausuisin siellä runojani. Löysin Salarakhaus teoksestani vain yhden runon, jonka halusin lausua.  Siis vain yhden. Teoksessa on sentään reippaat 140 sivua.
Kerjääksie rakhautta teoksestani lausuin useampia runoja. Ja sitten tuli tämän kolmannen teokseni vuoro, johon tällä hetkellä tehdään kansia. Luin siitä ensimmäisen päivän eli ensimmäisen perjantain. Enkä jännittänyt yhtään, enkä tärissyt. Katsoin välillä ihmisiä suoraan silmiin ja jatkoin lukemista. En tiedä muistatteko te, mutta en ole pystynyt tätä teosta lukemaan koskaan aikaisemmin hyvin. Olen kaksi kertaa aikaisemmin lukenut tätä. Eka kerralla siellä Kirjamessuilla, josta kustantajani nappasi minut ja toisen kerran Limingan kirjastolla. Ja toisessa tärisin ja palelin vielä tunnin lukemisen jälkeenkin. Ja toisessa tärisin lavalla niin ,että meinasin pyörtyä.   Ja nyt vihdoinkin seisoin teokseni vieressä, edessä ja takana eli osasin hommani lukiessanikin. En hävennyt. En hävennyt mitään. Ja tiesin heti että nyt olen valmis tälle teokselle ja teos on valmis mulle.

Sitä hämmästelin, että miehet olivat kiinnostuneita miten tämä tarina jatkuu. Kolme miestä kävivät juttelemassa että ostavat heti kesäkuussa teokseni ku se julkaistaan, että heitä jäi mietityttään miten se jatkuu ja miten se loppuu. Miehiä kiinnosti miten siinä käy. Ja mie olin yllätetty taas.