keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Tuuli tuli ja on edelleen

Uskon myrskyihin. Sen muutokseen. Uskon tuuleen ja mitä kovempi tuuli, sitä enemmän sillä on kerrottavaa. Eilinen tuulinen ilma oli aivan mahtava. Meillä oli residenssirakennuksessa kaikki ovet ja ikkunat auki ja voi kuinka me rakastimme tuulta. Se viskasi kaikki paperit mihin sattuu, tavarat pihalta nurin ja me vain nauroimme ja rakastimme tuulta, eikä ollut kuuma.

Olimme hyvällä päällä, onnellisia ja iloisia ja olemme sitä edelleen tänäänkin. Ulkona tuulee taas.

Kuulimme eilen myös paikallisilta, että täällä on ollu kuulema nyt viikon aikana 48 astetta lämmintä. Ja kyselivät, että miten me olemme jaksaneet, pystyneet olla täällä.

- Ai että 48 astetta. No voihan saateri.
 


tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kuumuus

Viime yö oli paha. En ole saanut nyt useampana yönä nukuttua, koska on kuumempi mitä aikaisemmin on ollut täällä, mutta viime yö oli fyysisesti pahin.

Viime yönä se kuumuus, se tuntui keuhkoissani, kuin se olisi sisällä minussa. Tuska, sen lisäksi, että se tuntui se oli myös näkyvä. Onneksi miesystäväni hoksasi hakea pyyhkeen, kastella sen vedessä ja laittoi sen rintani päälle. Aika äkkiä se sitten helpotti. Puolisen tuntia, otin sen pois ja menin vessaan ja oksenin kaksi kertaa ja tuli rinnastani oli poissa.

On tämä kuumuus välillä aika tuskaa, täällä kalliossa, kiven sisällä: ei ole lähellä vettä, mihin hypätä (on se tuolla tunnin ajaomatkan päässä). Onko tosi, ettei kauniin ja tyylikkään taiteilijaresidenssirakennuksen sisällä ole ilmastointia eikä kylpyammetta. Kylpyammetta kaipaan kovasti. En sen takia että se olisi hienoa, vaan sen takia, että tästä kuumuudesta selviäisi huomattavasti paremmin. On täällä yksi tuuletin, joka ei toimi.

Työstän tällä hetkellä runoja ja tarinoita kuumuudesta, miten tästä selviää ja mikä on pahinta ja milloin se muuttuu pahaksi, se lämmin olo kuumuudeksi, sietämättömäksi. Eihän se ole heti sitä. Ja mietin, että menisin talvella jonnekin missä on hiton kylmää ja kirjoitan sitten kylmyydestä, mutta en ajatellut tehdä tätä niin tosissani, että terveys menisi.

Viime yönä nimittäin se jo tuntui siltä, että keuhkot ovat aikalailla tulessa.

Nyt tutkitaan patterit ja ilmastointijutut. Niissä on lumihiutaleen kuva, eikö se tarkoittaisi että se puhaltaisi kylmää tms. (mutta siitä huolimatta kuumaa puhaltavat...hmmm..... miten se oikein kiertää...tämä päivä siis tutkitaan ilmastointijutut kunnolla).

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Haave ihmisestä


Täällä Materassa on hirveän kuuma.
Niin kuuma ettei aivot oikein toimi.
Niin kuuma että kun syö jotain, alkaa tekemään pahaa.
Niin kuuma ettei voi edes ajatella menevänsä ulos.
Niin kuuma ettei tiedä mistä aloittaa kirjoittamisen
tai miten sitä yleensä edes jatkaa.

Niin kuuma, että luulee ettei osaa enää kirjoittaa, eikä olla mitenkään.

Olen sitten tämän päivän ollut makuhuoneessa, siirsin jopa työtilani makuhuoneeseen. Täällä on hieno ja iso työpöytä ja olen suostunut kirjoittamaan ”vain”  tajunnanvirtaa ja mennyt välillä sängylle makoileen, koska on vain niin kuuma.
Olen ollut silmät kiinni ja ajatellut, että olen kauniissa Italiassa, hienossa Materassa auringon vankina.

.

Kunnes, otin Jarmo Stoorin uusimman teoksen käteeni ja ajattelin, että nyt luen sen kokonaan. Olen kuullut pariin eri otteeseen siitä tekstejä. Kahdessa eri tilaisuudessa kun Jarmo on lukenut sitä ja Heikki säestänyt. Ja silloin jo tiesin ja kuulin sen sanoman. Sen mitä se sanoo ja kertoo mulle.  

Ja kuulin sen niin hyvin, että näin yöllä unia asioista joita en ole halunnut muistella.  Näin unia kahdeksankymmentäluvultani.

Olen ollut itse lapsi ja nuori 80 luvulla. Ja olen nyt myöhemminkin ollut 80-luvun juhlissa. Ja mitkään juhlat eivät ole koskaan oikeasti tuoneet sitä 80 lukua takaisin, eikä mitkään elokuvatkaan.

Mutta tämä Haave ihmisestä toi sen. Olin siellä ja muistin kaiken sieltä omasta 80 luvulta. Kaiken.

Tämä teos on täyttä totta. Eikä tämä katkea missään vaiheessa. Ei mene rikki. Pysyy ehjänä alusta loppuun asti. Eikä tässä selitellä mitään, tässä sanotan niin kuin asiat ovat eikä ne tarvitse mitään selitystä ympärilleen, ne tietää todeksi heti. 

Tämä teos tuo 80 luvun tähän hetkeen niin kuin siellä olisi uudestaan, kuin olisi päässyt oikeasti aikamatkalle ja on siellä taas, eikä vain kuvittele vaan on siellä käytännössä ja oikeasti. Ainakin minä olin siellä koko ajan. Ja tykkäsin. Tykkäsin, koska nyt ymmärrän, silloin nuorena en ymmärtänyt, olin vain tunteeton. Nyt näen sen mitä en silloin nähnyt.Näen sen tämän teoksen kautta. No ilman tätä teosta en olisi edes uskaltanut katsoa sinne. 

Kaikki tunteet ja kokemukset olivat juuri niin miten ne tässä kuvataan. Ihmeellistä, eikä tämä ees kerro minusta ja tämä kertoo täysin minun tyylini kahdeksankymmentäluvulta.
Se miten nuorena oli tunteeton ja tunsi kuitenkin niin helvetisti ja koko ajan, mutta se että vaikka sattui niin sattui, mitä sitten? Ja se asenne ja luulo, ettei mitään ole oikeasti ansainnut. Niin hienosti ja tyylikkäästi saatu kerrottua tuo tekoina tähän teokseen, niin että se on ihan totta. Ja tuntuu. Ja sitä muistaa hitto nyt kaiken

 Kaiken minkä olisi halunnut unohtaa. Huom: Muka halunnut unohtaa.

Ja Jarmo on osannut kuvailla nuoren halun ja intohimon niin loistavasti että sekin siirtyi täysin minuun. Ihan täysin. Se halu siirtyi  välittömästi. Se tuli ja oli minussa.

Mietin kelle tämä teos on kirjoitettu. En olisi silloin 80 luvulla tätä käsittänyt, koska eihän silloin ollut mitään väliä käsittää mitään. 

Mutta nyt tarvitsin tämän ja nyt tulin kuuluksi ja paljastetuksi siitä että miten joskus ei ollut mitään väliä, eikä mikään tuntunut ja kuinka julmaa kaikki oli oikeasti. Mistä tämä nauruni on lähtöisin.

Jarmo sai minut teoksellaan takaisin siihen aikaan ja niihin hetkiin mitä joskus tapahtui ja tämän kirjan myötä käsitän ja ymmärrän entisen itseni täysin ja nykyisenkin hyväksyn paremmin. 

Kiitos.

”Sanovat, että LSD oli pahinta. Mutta minä tiedän paremmin: pahinta on herääminen”
-          Haave ihmisestä - 

Ei ole enää kuuma.
Ei tunnu enää että olisi auringon vankina.
Ei tunnu enää siltä ettei osaisi kirjoittaa.
Ei tarvitse enää mennä sängylle välillä
vain olemaan, kuumuutta pakoon.

ja seuraavaksi lähden keskustaan
ostamaan tuliaisia esikoistyttärelleni,
hänelle joka pelasti minut aikoinaan itseltäni. 

Matera Taiteilijaresidenssin ulkopuolella

On kuuma, 40 astetta lämmintä, varjossa ja yölläkin on + 29 astetta.
Ja pitäisi tehdä töitä ja kirjoittaa.

Nyt on kehystetty Mistä voimani- näyttely ja Mikon sarjakuva -näyttely valmiiksi ja huomenna ne viedään Donato Rizzin galleriaan arte trenda setteen. En osaa kuvitella yhtään millainen tapahtuma siitä sitten tulee, kun gallerian pitäjä puhuu tapahtumasta ja viinistä ja juhlista.

Italialaiset ovat muuten iltaisin KAIKKI keskustassa. Kävelevät siellä ympäri keskustaa, mummot kävelevät, papat kävelevät, ja lapset istuvat rattaissa. Ovat yhdessä ulkona vielä klo 24 jälkeenkin ja heitä on satoja ja useat kävelevät käsikädessä ja liikkuvat koko ajan ja syövät jäätelöä. Ja ovat kauniissa vaaatteissa ja meikattuja ja joka ilta niin. Ja he käyvät yhdessä ostoksilla, iltaisin.

Yhtenä iltana menimme puistoon. Se oli täynnä penkkejä ja ihmiset, vanhan papat ja mummot istuivat niissä ja keskustelivat kovasti. Puheensorina vain kävi, tajusin että tää on tosi hyvä ratkaisu, ei tarvitse miettiä tarjottavaa, eikä siivota taloa siistiksi, he ovat täällä puistossa, kaikkien alueella yhdessä. 

Ja Italialainen musiikki soi ja kaikuu öisin kello kolmeen asti ympäri laaksoa. Ja aamuisin kaikki jaksavat olla toreilla, mutta siestan aikaan keskusta ja laakso ovat tyhjillään ja hiljaisena.

Matera on läsnä toriaikaan ja Matera elää iltaisin ja öisin.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Materan taiteilijaresidenssissä sisällä


Tämä on sellainen teksti, jonka kirjoitin Oulun läänin taidetoiminkunnan taiteilijaresidenssiblogia varten, mutta tunnussanat eivät toimineet, joten pistin tämän tänne.

Olemme nyt kuudetta päivää Materan taiteilijaresidenssissä, joka sijaitsee Etelä-Italiassa historiallisessa Sassi di Materan kaupunginosassa, joka on Unescon maailmanperintökohde. 

Olemme täällä yhteensä kolme viikkoa ja tuntuu, että olisimme olleet täällä jo kuusi viikkoa eikä vain kuusi päivää. Aika on ihan eriä, unenomaista. 

En yhtään ihmettelisi, että heräisin kohta Helsingin lentokentältä ja tämä kaikki olisikin ollut vain unta. 

Residenssirakennus on kaiverrettu huokoiseen kiveen ja rakennus on todella iso.   
Tästä rakennuksesta tulee mieleen Disney-elokuvat (piirretyt).

Kun residenssirakennukseen tullaan, 


 ensiksi portista kuljetaan pienelle sisäpihalle, josta pääovi vie eteishalliin.


Hallin vasemmalla sivulla on kallioon kaiverrettu WC- ja pesutila, jonka katossa voi nähdä fossiileja ja katolla kasvavien heinien ja kasvien seittimäisiä juuristoja. 


 Hallin oikealla seinällä on ovi ”kappeliin”, matalahkoon luolamaiseen tilaan, jonka seinällä on krusifiksi ja pieni alttari. 







Kappelista pääsee yhteen työhuoneeseen ja kellariin johtavaan pieneen aulaan, josta on ovet toiseen makuuhuoneeseen ja tässä makuhuoneessa on vaikea nukkua. 

Ja kun nukkuu, on vaikea herätä. Ja siellä kun piirtää, maalaa tai kirjoittaa, tulee ihan erilaista jälkeä mitä aikaisemmin on tehnyt.  Ajattelin tänään mennä kirjoittamaan sinne tunteen, jonka nimi on viha.

Pikkuaulasta pääsee kellariin kierreportaita, 

jotka päättyvät tasanteeseen. Tasanteelta nousee portaat pieneen matalaan holviin, jonka perällä on yksi ikkuna, siellä on hyvä kirjoittaa tajunnanvirtaa.


Toiset portaat laskeutuvat varsinaiseen kellariin, jossa on työhuone. Ja tämä on koko rakennuksessa sellainen paikka, missä pystyy työskentelemään hyvin ja ahkerasti, siellä on vilpoisaa ja siellä jaksaa olla.



Työhuoneen vieressä on pitkä holvimainen sali, kirkko eli konferenssisali. Sen vieressä on vielä yksi tyhjä rakentamaton huone, jonka vieressä on rakennuksen neljäs WC ja nurkassa aukko, joka laskeutuu pimeään kuiluun. 

Ja siis kun tultiin ulkoa niin, eteissalista suoraan eteenpäin on olohuoneen tapainen holvi, jonka perällä on toinen työhuonenurkkaus. Ikkunasta näkyy jokilaakso ja kallioluolia.


Siinä kirjoitan päiväkirjani, blogikirjoitukseni, sähköpostini tai käyn Facebookissa.
Työtilan perältä laskeutuu portaat toiseen makuuhuoneeseen, joka on kuin kirkko.


Makuuhuoneessa on oma WC.  Tässä makuuhuoneessa nukun miesystäväni kanssa.Ja olen ihan ihmeissäni, miten tässä kuumuudessa voi nukkua. Nukun täällä hyvin ja todella sikeästi. Ja outoa on se, että en muista aamulla unia mitä olen nähnyt.

Olen aina nähnyt ja muistanut uneni. Olen aina kertonut ihmisille uneni. Kun olin kymmenen vuotias ja meillä asui viikonloppuisin sellainen Tanja-tyttö, josta pidin huolta, kerroin hänelle joka aamu uneni. 

Ja nykyään kirjoitan uneni ylös jonnekin ja opin unistani paljon. Uskon uneni hyvin.
Täällä kun herään, muistan heti että unissani taas tapahtui ja paljon ja ne liittyvät tähän rakennukseen tai Italiassa olemiseeni ja sitten alan miettimään, enkä muista mitään. En mitään. 

Tämä on elämäni ensimmäiset kuusi vuorokautta, kun en muista unistani, en mitään. 

Niin ja olohuoneesta noustaan portaat vasemmalle keittiöön, jonka perällä on kodinhoitohuone ja WC.


 Ja tämän jutun kirjoitin muuten keittiössä.

Ja huomenna kirjoitan teille millaista on Materan taiteilijaresidenssin ulkopuolella.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Sain haasteen Rundgrenin Heidiltä


Sain tunnustushaasteen ystävältäni Heidiltä .
 
Tehtävään kuuluu kertoa 8 satunnaista asiaa itsestäni. 
Ja jakaa tunnustushaaste eteenpäin haluamilleen blogeille.

1.
Olen edelleen jumissa tunnekokoelmani kanssa. Se meinaa muuttua koko ajan, eikä asetu ollenkaan. Se leikkii kanssani ihan selvästi. Enkä suostu luovuttamaan sen kanssa, ja tällä hetkellä luulen taas, että se on elinikäinen työni, eikä se tule valmiiksi ikinä.

2.
En enää murehdi toisten ihmisten tekemisiä, sanomisia, ja olemisia, osaan erottaa itseni heistä ja heidät itsestäni. Ainoa vaikeus tuossa asiassa on joskus lähimmäisteni kanssa. Ja se on hyvä se.
3. Olen oppinut olemaan avoimesti mieltäni.
4. Haluaisin tehdä jatkossa päätyökseni jotain enemmän  kirjallisuuteen, taiteeseen liittyvää.
5. Tällä hetkellä yritän kovasti todistaa itselleni, että jos en odota tai oleta mitään niin en pety mihinkään. Olen nyt huomannut, että olen sen suhteen ollut väärässä. Se ei onnistu käytännössä, ei sitä voi olla odottamatta tai olettamatta. Kun rakastaa, siihen kuuluu myös olettaminen ja odottaminen eli tämä tunne pitää vain hyväksyä ja tällä hetkellä työstän kirjoituksissani sitä, että miten se käytännössä o i k e a s t i tapahtuu silleen rakentavasti ja luontevasti. Hylkäsin sen tunteen puoli vuotta sitten ja luulin, että se toimii niin. Ei toimi. Paska homma.
6. Tiedän että, se millainen elämäni on riippuu täysin minun omasta asenteestani ja siksi olen aikalailla huoleton, en enää murehdi asioita. Joskus en muuta tehnytkään kuin murehdin. Enkä enää arvosta salaisuuksia ja sitä että ihminen on koko ajan arvoituksellinen, ennen olin itse sellainen. Nyt en välitä sellaisesta touhusta, en yhtään.
7. Luotan elämään, luotan itseeni, luotan hyvyyteen ja rakkauteen ja uskon johonkin todella suureen, joka on meidän ympärillämme ja meissä koko ajan ja auttaa ja tukee meitä eikä sitä voi silmin nähdä. Uskon myös kiitollisuuden voimaan.
8. Olen ihmeissäni siitä, kuinka moni sellainen ihminen, joka oli tärkeä ja rakas on nyt poissa. Kuinka moni ei suostukaan olemaan läsnä, kun on mieltänsä. Kuinka moni hyväksyy vain silloin kun on samaa mieltä asioista. Ja yhtä ihmeissäni olen heistä, joitten kanssa saa olla mieltänsä, jotka hyväksyvät ja jaksavat ja haluavat olla läsnä vaikka ollaankin erimieltä asioista. Vaikka olen oppinut jokaisesta menneestä ihmissuhteesta ja viisastunutkin paljon, silti ikävöin heitä kaikkia. Se on vähän pöljää se. Mutta luulen että se johtuu siitä, ettei se rakkaus, ei se ole kadonnut mihinkään. Eli se on ihan totta edelleen, minun elämässäni se mitä Ismo Alanko laulaa: Rakastan teitä kaikkia piste.
Haaste eteenpäin: Aijalle, Mariannelle  ja Pialle. Ja kaikille heille, jotka haluaat ottaa haasteen vastaan. Olkaa hyvät.

Ja kiitos Heidi.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Reissullansa

Tänään menimme galleristi- ja taiteilija Donato Rizzin luokse.

Eilen Marianne ja Mikko olivat tavanneet Donaton niinku vahingossa kirkkoonmeno reissullansa.

Ja galleristi oli sitten yllättäen kiinnostunut taiteestamme. He sitten sopivat, että menisimme tänään näyttämään hänelle Mikon sarjakuvia ja Minun ja Mariannen Mistä voimani -näyttelymme.

Meillä oli sitten tapaaminen tänään klo 17.00.

Laitoin tietoisesti itseni niin kauniiksi, kuin 38 asteen kuumuudesssa voi kaunis olla. Ajattelin, että jos tässä pitää hävetä vielä omaa suoruuttaan kirjoituksissaan niin hävetään hitto nättinä sitten.

Näin Donaton ja ihastuin heti, oli siinä itsevarma ja komea mies. Saateri! Hitto, että minua jännitti hulluna ja vielä kun hän luki sen Kierre-mainokseni (italiaksi)

ja näin hänen j ä r k y t y k s e n, enkä tiennyt miten päin olla, kun hän kysyi: Sinunko tämä kirja on?

Sitten hän sanoi, että ottaa Mikon sarjakuvia ja meidän Mistä voimani -näyttelyn galleriaansa näyttelyyn. Ja neuvoi, miten me kehystetään ne ja kertoi, että ensi viikolla tehdään mainokset ja sitten kutsut ja on kuulema juhlat, joissa on paljon viiniä,  Italiassa Materassa. Eivät ole viralliset vaan tuttuja ja sukulaisia, niin se on luvallista.

Käsittämätöntä !

Ja  pelkäsin ihan hulluna, että mitä se itsevarma, komea mies sanoo teksteistäni. Jännitin, vaikka olenhan jo kyllä tottunut mitätöintiin.

Sitten se itsevarma, komea mies Donato katsoi suoraan silmiini ja sanoi: 

- Tykkään näistä teksteistä. Ovat  todella syvällisiä ja tuntuvat heti, eikä vain sydämessä vaan joka paikassa.  Eikä pinnallisuutta yhtään. Nämä ovat totta.

Ja ymmäräsin kaiken hänen äänensaävystä ja käsien liikkeistä (ja kyllä minulle myös suomennettiin se).

Kiitin ja sanoin, että tykkään myös hänen töistään.

Ja minulla oli hiki. Hitto, että olin kauhusta hikinen.

Mitä teen kun tekstejäni aletaan oikeasti kehumaan? Hikoilen ihan hulluna ja haluan pakoon.

Tämän on oltava unta, mutta ei hätää, olen päättänyt olla heräämättä.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Tutut paikat oudossa ympäristössä

- Nyt me olemme ihan eri paikassa.
- Tuo on tuttua, mennään sinne.
- Miten niin tuttua?
- No Espanjassa oli ihan samanlainen paikka,
- Kaisa, me olemme nyt Italiassa, se oli Espanjassa se.
- Niin, mutta mennään nyt tuosta. Ja kato tuo on ihan samanlainen ku Helsingissä oli se paikka missä oli se hotelli ja pizzeria. Muistatko? Ja me syötiin siinä. Ihan samanlainen kulma ja paikka.
- Miten ne tähän kuuluu? Kaisa ! Me olemme nyt italiassa ! !
- No mennään nyt tuosta kuitenkin.


- Hitto, me ollaan nyt siinä missä pitikin. Juuri oikeassa paikassa.
- No niin, kannattaa uskoa merkkejä ja tutut paikat oudossa paikoissa ovat niitä merkkejä, jotka näyttävät mihin mennä.
- Ei hitto. 

Yksin

Yksin.
Yhdessä.
Kummin haluan olla oikeasti.

Yhdessä yksin vai
Yksin yhdessä.

Kumpikin käy, kunhan en ole yksin.
Joskus haaveilin, että haluan olla vain yksin.
Voi kuinka väärässä silloinkin olin.

On se niin hieno asia, että mulla on lähellä, vierelläni ihmisiä, jotka haluavat kulkea kanssani ympäri maailmaa. Ihmisiä jotka voivat kulkea kanssani, ihmisiä, jotka haluavat ja saavat tehdä niin.

En missään nimessä haluaisi olla yksin täällä taiteilijaresidensissä, Materassa. Tässä talossa, joka muistuttaa kirkkoa, linnaa, palatsia. 

En yksin. 

Vaikka nytkin, kun kirjoitan tässä, olen ihan yksin suuressa tilassa.
Ei ketään vierellä, ei lähellä. Saan olla rauhassa, tykkään olla rauhassa, tässä.

Olen aina ollut kova matkustelemaan. Kun lapseni olivat pieniä, matkustin heidän kanssaan paljon. Ja tänään olen todella onnellinen siitä, että minulla on ystäviä, tuttuja, sukulaisia, jotka haluavat, voivat, saavat kulkea maailmalla kanssani.  Ja he ovat sellaisia, jotka eivät haittaa, joita ei itseä haittaa se, että jos vaikka törmää toiseen pahki. 

Ja me annetaan toisillemme tilaa ja jos pelottaa, me olemme kyllä toisillemme läsnä. Se jos mikä on huippua. Kaikki ottavat itsestään vastuun, olemisestaan ja tekemisistään, mutta jos on tarvis, niin huolehditaan toisistammekin.  Ja sekin on sallittua.
Täällä residenssipaikassa on kymmenen huonetta, kolme eri kerrosta. Vessoja on neljässä eri paikassa.  

Täällä on avaraa ja tilaa. Olen keksinyt jo monta kauhujuttua ja kummitustarinaa täältä.


Nyt on keskiviikko ja kolmas vuorokausi täällä olemista.  Kumppanini Juho on kirjoittanut keskeneräistä teostaan jo kolme vuorokautta. Juho aloitti työskentelyn heti.  Juho on löytänyt täällä kellaripaikan ja luolan päädyn, löysi heti tulopäivänä, maanantaina.



Täällä kellarissa on vilpoisaa. Nyt olen täällä minäkin. Kirjoitan ison talon kellarissa.  Kello on puolenpäivän. 

Illalla ja yöllä en tule kirjoittamaan tänne. 

Silloin pysyn yläkerrassa.

Täällä on hyvä olla näin yhdessä.  Ja yksinkin, kun tietää että se ei ole totta.  Ettei ole oikeasti koko aikaa yksin. Vain työaikana niin. Juho on luolan päässä, mie kellarisssa.


Kun tulin tänne, olin ajatellut etten mene siihen makuhuoneeseen, josta Ville Ranta oli kirjoittanut blogiin, että siinä kuuluu ulkoa päivittäin koiran haukuntaa, mutten ollut nukkunut sunnuntai aamun jälkeen yhtään ja oli jo maanantai kellokin jo kahden aikaan. Menin eka sängylle jonka tajusin, laitoin lakanan ja nukahdin.


Kuulin sen koiran haukunnan ja tajusin heti, olen siis siinä mihin en aikonut mennä. Mutta se ei haitannut, nukahdin heti.

Ja tänään olen jo rakastunut makuhuoneeseeni, jossa nukun yöni ja vietän siestani. ja sielä on paljon tilaa. 

Olen nukkunut hyvin. Olen ollut täällä kaksi yötä ja molempina öinä olen nukkunut hyvin. 

Ja parasta tähän mennessä täällä olemisessa on tämä yhdessä oleminen.  

Saa olla yksin, mutta tietää ettei se ole koko aikaa niin. 

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Bari - Matera


Italia. Barin lentokentällä.

- Monelta se linja-auto lähti sinne Materaan?
- Neljän tunnin päästä.
- Paljonko se taksikyyti maksokaan?
- Kysytään.

- 100 euroa yhteensä, per henkilöltä 25 euroa. Mitä tehdään?
- Mennään sillä ku ei olla nukuttu sunnuntai aamun jälkeen ja nyt on jo maanantai ja kellokin puolenpäivän.
- Joo mennään taksilla.

Ja taksissa.

- Näeks tuo kuski nukkuu?
- Mitä !!
- Sillä on silmät kiinni. Kato nyt.
- Enkä kato. En hitto kato. Lauletaan tai jotain.
- Kato taas pistää silmät kiinni.
- Ei hitto, kuinka pitkästi vielä on matkaa? 41 kilometriä. Ja nyt noita rekkojakin tulee oikeasti vastaan. Ei prkl. Tää kyllä tuntuu. Jos tästä selviän niin en koko kolmen viikon aikana valita mistään. Suostun kaikkeen. En hitto ikinä valita.
- Miten se pidetään hereillä?
- Se on valvonut enemmän ku me. Kato menee tuonne.
- Hei, Materan kyltti meni ohi.
- Huomasi. Kääntyy takas. Pakko metelöidä tai jotain, että se pysyy hereillä. 

Perillä Materassa.

- Sanon että menee nukkumaan heti. Kato sieltä sanakirjasta. Mitä on väsynyt? Eiku sanon että ajaa varovasti.
- Saateri että oli pelottavin matka ikinä.

Ja illalla parvekeelta kuva.











Matkalla taas


Olemme menossa Helsinkiin. Ensin viedään Teemu kotiinsa. Ja sitten jatketaan Vantaan lentokentälle. Pitäisi olla lentokentällä aamuyöstä puoli neljä. Saksan lentokentän kautta Italiaan. Italiassa olisi tarkoitus olla huomenna  jo klo 11.15. Kello on nyt illalla kahdeksan ja matkaa Jyväskylään on vielä sata kilometriä.

Eilen oli sitten Kierre-teokseni julkkarit.
Oli Nisperon kolmen kirjan julkkarit. Ja Kierre oli yksi niistä kolmesta. 

Siellä oli läsnäolevia ihmisiä paikalla. Oli ystäviäni, tuttuja ja tuntemattomia, rakkaita ihmisiä paljon. 
Oli hyvät juhlat Tähtitornin kahvilassa ja oli aivan ihanat jatkot Välimeren ravintolassa Olimpoksessa.
Ja oli hyvät jatkon jatkot Krankassa ja nyt hieman särkee päätä.

Ne olivat todella onnistuneet juhlat. 
 
Olin pyytänyt julkkareihini kuvaajan kuvaamaan videolle esitykseni.
Tässä olisi molemmat esitykset teillekin nähtäväksi, olkaa hyvä. 

Perjantaina


Lauantaina



 
Luin Kierre-teokseni heti kun sain sen käteeni.  Kirjana käteeni. Sain sen eilen. Olin menossa kuntosalille ja kuntosalin edessä sain viestin, että kirjat ovat tulleet ja että kaikki kirjat ovat hienoja. Mietin, että miten mie nyt maltan mennä salille enää, kun noin kauniisti puhuu minun kirjastani. 

Muistin, että aloittaminen on aina tärkeintä, se miten sen tekee ja päätin etten aloita tätä niin, että juoksisin kirjani perässä vaan menen salille ja olen siellä vähintään sen 40 min. En juokse tämänkään kirjani perässä ja sen pillin mukaan. Erotan heti itseni kirjasta jota en ole vielä edes nähnyt. On kaksi ihan eri asiaa: Se kuka olen ja se mitä kirjoitan. Menin siis hoitamaan itseäni kuntoon, menin salille pyöräilemään, pyöräilin 20 min. Sitten juoksumatolle ja juoksin 20 min, jonka jälkeen Torinrannan kautta Tähtitorniin kirjani luokseni. 

Ei tuntunut omalta, kysyin heti itseltäni: Kuka tämän on kirjoittanut? Näin hienon kirjan.

Kun katsoin noi esityksenikin noista videoista, mietin Kuka tuo nainen on, joka väittää olevansa minä.Noin itsevarma ja voimakas ja vahva tuossa yleisön edessä ja kysyin mielessäni: Kuka hitto tuo oikein on? Mitä hittoa tässä on oikein tapahtunut? Siis olenko tuo mie? En tunne tuota, tekee mokia, eikä välitä, ei ees näytä sitä vaan luontevasti vain jatkaa puherunon lausuntaa. 

Aloittikin perjantai esityksen ihan väärin, mutta nauraa ja aloittaa alusta.
Sitten kysyn itseltäni: Miten käy kun lakkaa välittämästä turhista murheista?
Miten käy, kun lakkaa ottamasta itseään ja tekemisiään liian vakavasti?

Vastaus: Sitten käy erittäin hvyin.

Rohkeus on sitä että menee pelkoaan kohti.
Joskus sain halvauskohtauksia ku pelkäsin olemista ja elämistä niin hitosti.

Muistelen pelkoani. Mulla oli käsikirjoitus kädessäni, keskeneräinen ja menin Ouluun kirjamessuille, olikohan elokuu 2012? Siellä oli runopuulaakikilpailu. Kolme runoilijaa pyydetty paikalle. Oli kaksinkertainen lavarunouden suomenmestari ja oli Pohjois-Suomen lavarunouden mestari vuodelta 2012 ja mie pelkoni ja papereitteni kanssa.

Ja tuomareita oli neljä, tajusin että meitå arvostellaan, saadaan kritiikkiä. Tärisin ihan hulluna. Oli pyydettävä mikrofoniin teline, koska kädet tärisi ihan hulluna ja oli pitelemistä niitten papereitten kanssa.

Silloin Kierre-tekstini oli vain tarina puherunon muodossa ja keskeneräinen muutenkin. Mutta lausuin paperilta tuon eka perjantain, keskeneräisenä, mutta luottaen tarinaan. Silloin jo erotin itseni ja tarinan toisistaan, en välittänyt siitä miltä näytin ja kuinka itse tärisin vaan luotin siihen mitä luen.   

Luulin että mulla menee taju siinä lavalla. Ne tuomarit oli ihan lähellä. Vieressä ja hitto he kuuntelivat.
Joku myös itki ja tykkäsi. Yleisöstä osa oli järkyttynyt ja mie edelleen tärisin.

Menin takaisin istumaan yleisön joukkoon. Vierelläni istui kirjailijatuttuni ja hän kysyi: Miksi jännität noin paljon? Ja se ei loppunut yhtään se jännitys. Vastasin: Ei niin, se vain paheni loppua kohti. Jos teksti olisi vielä jatkunut, olisin pyörtynyt.

Yleisöstä runoilijatuttuni kyseli:
-          Koska tää teos julkaistaan?  
      En tiedä, koska mulla ei ole vielä kustantajaa tälle teokselle. Ajattelin että löytäisin kustantajan täältä.
-          Miten niin täältä, ihmetteli hän.
-          No kun tämä on kirjamessut niin ajattelin että joku kuulisi mun esityksen ja olisi kiinnostunut. Mutta en ikinä enää osallistu lavarunouskilpailuun. Ku en osaa sitä. Enkä ikinä opi ulkoa omia runojani.

Ja miten kävi. Kahden viikon päästä tuosta kustantaja otti minuun yhteyttä, oli kuullut runoni kirjamessuilla ja me tehtiin kustannussopimus, hain vuorotteluvapaata ja aloin työstään kunnolla Kierre-teostani loppuun.

Ja osallistuin keväällä 2013 Pohjois-Suomen lavarunouskarsintaan. Ja voitin sen.
Ja eilen julkkareissasi, en jännittänyt yhtään, en pelännyt mitään virhettä. Olin päättänyt hyväksyä kaiken mitä siellä tapahtuu, En odottanut mitään, en vaatinut.
Ja sain kaiken sen mitä en  uskaltanut edes pyytää. 
Ja olen todella kiitollinen. 

En muistanut pelätä.