sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Porinapiiristä SM kisoihin

Minua oli pyydetty Ouluun kertomaan kirjallisuudesta ja omista tuotoksistani. Googletin sitten alkuviikosta, että mihin oikein olinkaan menossa ja mitä tekemään. Ja löysin, että 24. 5 . runoilija Kaisa Halmkrona ja että Asiaa kirjoittamisesta.  

Mietin, että mitähän asiaa olen aikonut puhua ja luin lupaukseni sitten sähköpostista.  Siellä luki, että tulen 24. 5. Perjantaina ja esittelen ensin omia tuotoksiani, sekä Ammattiopisto Luovin nuorten kirjoittaman runoteoksen, jossa toimin ohjaajana sekä editorina ja sen jälkeen olisi tarkoitus tehdä porukan kanssa yhdessä kirjoitusharjoituksia Natalie Goldbergin kirjan mukaan.

Aamulla mietin, että mitä kirjoja otan mukaani. 

Otin mukaani siis: Ihminen mielessä - Psykologian perusteet. Siellä opetetaan itseluottamuksesta sivulla 270 ja mun runo itseluottamuksesta on siellä opetuksen tukena. Kerron siis siitäkin. Miten runoni sinne joutui ja miltä se tuntui jne. Ja miten se runo syntyi. 

Otan mukaani 7 VELJESTÄ, Liskoklassikot 1, Limingan taidekoulun sarjakuva- ja kirjoittajalinjan työstämä teos. Siinä on yksi kirjoittamani runo, aiheena siis 7 veljestä. Kerron siis siitäkin. 

Sitten otin Salarakhauen ja kerron sen syntymisestä sekä Kerjääksie sie rakhautta ja vielä Luovilaisten runoteos: Tulevaisuus tulee vielä ja kerron miten se syntyi. Sekä Kierre-teoksen mainoksen. Ja kerron vielä tämän hetken kirjoittamisesta eli keskeneräisestä tunnekokoelmasta.

Aloitan kertomalla etten ole ennen kertonut missään minun kirjoitamisesta näin paljon, että koska aloitin ja missä olen nyt menossa ja miksi. Ja miltä mikäkin tuntui.

Yhtäkkiä tunti oli jo mennyt noin kahdenkymmenen ihmisen kanssa keskustellessa minun ja heidän kirjoittamisesta ja sitten alettiin tekemään harjoituksia. Ehdittiin tehdä yksi kolmen tehtävän harjoitus. 

****************************************************************************
- Minä en lue kirjoituksiani koska minulla on salaisuuksia täällä. 
- Ei tarvitse lukea, täällä ei ole pakko kirjoittaa, ei ole pakko lukea äneen, ei ole pakko mitään mitä ei tahdo tehdä.
- Eikö sinulla ole tekteissäsi salaisuuksia?
- Ei ole enää sen jälkeen ollut salaisuuksia kun julkaisin Salarakhauen.
-Niin, minä en olekaan vielä julkaissut salarakkautta. 
***************************************************************************
(ennen harjoituksia)

- Tiedän etten saa tästä kurssiltani sitä mitä haen, koska en osaa kirjoittaa runoja. Olen kirjoitanut vain yhden kerran oikean runon. 
-  Miten niin vain yhden kerran oikean runon? 
- No kun yhdessä kirjoittajakurssilla eräs arvostelija sanoi että... jne.
- Kuka määrittelee sinun runon että onko se oikea vai väärä?  Kumpi on parempi näistä kahdesta? Se että kirjoitat tuomareitten, kriitikoitten, arvostelijoitten mielestä tosi hvyin ja lahjakkaasti runoja, mutta sie ite et pidä sitä tyyliä, tekniikkaa, runoa ollenkaan hyvänä tai että ees omana, vaiko se että tuomarit, kriitikot, arvostelijat eivät ees näe sua kirjoittajana tai runoilijana tms. mutta sie ite olet ylpeä siitä juuri sun omasta tyylistäsi kirjoittaa? 

*************************************************************************
- Minä olen kirjoittanut monta runoa mutta en ole ikinä julkaissut mitään. En mie niin hyvä ole. 
- Kuule, maailmassa on paljon  julkaisemattomia tekstejä jotka ovat varmasti parempia kuin yksikään julkaistu. 

**************************************************************************

Ja kun kurssi loppuu niin tämä, joka sanoi ettei kirjoita oikeita runoja kertoo että se mitä hän sai tältä kurssilta oli  paljon rohkeutta ja annoin hänelle mukaan erään editorin nimen, ja sanoin että palkkaa tuo sun avuksesi. Minä en ole siinä hyvä, koska kannustan vain olemaan itsensä ja kun tutustun kirjoittajaan ja hänen kirjoituksiin ja huomaan että hän kulkee rohkeasti omaa tietänsä loppuun asti, minusta se on jo huippua se. Ja annan hänelle koulutetun editorin nimen ja nainen lähti sillä mielellä että aikoo julkaista teoksensa.  Ja näin että hän oli tosissaan. 

Ja niin tulee sitten lauantai ja lähden vuoden 2013 Lavarunouden suomenmestaruuskisoihin. Ja kilpailussa ollessa tiedän ja kuulen että taas mie tulen ihan erilaisella tekstillä kilpailuun. Enkä pääse viiden parhaan joukkoon. Ja mietin sitä mitä opetin eilen, kuka päättää miten jatkan kirjoittamista? Tuomarit vaiko mie ite? 

Ennen kuin menin lavalle, mulla teki pahaa ihan hulluna ja tuntui että kurkussa oli jotain ja että ääni meinaa lähteä kokonaan. Mutta lavarunous meni eka kerran itseni mielestä hyvin. En tärissyt lavalla ,en panikoinut ja ääni pysyi ja muistin olla mukana, tunne runosta oli mukana. Olin todella tyytyväinen itseeni. Ensimmäisen kerran näin että yleisö katsoi mua kohti, kukaan ei juonut mitään, olivat pysähtyneitä ja kuuntelivat. Tiedän, runo on raju. Puolet tuomareista tykkäsi ja puolet ei ja sillä ei päässyt jatkoon. Ja kun poistuin lavalta, olin helpottunut. Eikä enää tehnyt pahaa, eikä tuntunut mitään kurkussa.

Tämä on alkua kokoelmastani Kierre. Se alkaa perjantaina ja loppuu seuraavan viikon perjantaihin. Tässä on hieman eka perjantaita siis, tarina, joka on kirjoitettu puherunona kirjaksi asti:

Perjantaina

1.

Kaunis on perjantai,

viikko lomaa
töistä,

kesken päivän

mietiskelen,

pitkäperjantai
tai mies jonka nimi
oli Perjantai,

ajattelen perjantaisin
aina näin.



2. 

Katson sinua

tarkkailen
ja tajuan

me emme tiedä
mitä haluamme

emme tiedä
mitä ansaitsemme, 
emme tiedä
mitä kestämme,

emme enää tiedä
mikä meille oikein riittää. 



3. 

Siinä sinä nytkin
mustasukkaisena

sataakuuttakymppiä ajat

meidän yhteiset lapset
takapenkillä,
kaikki neljä
sekaisin

ilman turvavöitä.



4.

Pelottelet minua,

lapsetkin sen oivaltavat,

uhkaat ajavasi
vastaan tulevan rekan alle.  

Istun rauhallisena,
ihan tyynenä
ajattelen 
en pelkoani
kyllä näytä.

Siinä perkele aja,
ota kunnolla vauhtia,

aja saatana
niin että tuntuu!



5.

Katsot minua silmiin,
näet minut pelottomana.

Sanot

hyppään
kylmään veteen,

siellä kuulema

sittenkin lämmintä.

Väität minun
kävelevän kivikossa
lasinsirujen joukossa,

kipua tuntematta,
tuskaa kokematta.

Puhut ihan sekavia,

hiljennät ja

rekka vilahti ohi. 



Tuolla menin sitten SM-kisoihin eka erään. Muutama mies tuli sanomaan jälkeenpäin että olisivat haluneet minut jatkoon, että olivat hyvin vaikuttuneita. Ja mie tietenkin sitten jakelin Kierre-teoksen mainoksia kaikille jotka edes vähääkään juttelivat runostani. Ja kaikki mainokset menivät.

*****************************************************
- Oletko tehnyt ihan tätä varten näitä mainoksia?
- Tietenkin, pitäähän tätä tilaisuutta nyt hyväksi käyttää. 

*****************************************************

Ja tätä tarinaa on sitten koko teoksen verran. Tuossa siitä viisi ensimmäistä sivua. Mutta tuo onkin K16, en mene esittämään sitä mihinkään missä on lapsia paikalla. Lupaan sen itselleni.

Ja tiedättekö, Kuopio on kaunis paikka. Kunhan jaksan kerron teille enemmän Pentistä, johon tänään tutustuin Pushkinin syntymäpäiväkekkereillä Kuopiossa Valkeisenlammen rannalla noin klo 12. Ja tiesin heti, että Pentti oli yksi syy miksi olin Kuopiossa. Uskoin kaiken mitä Pentti sanoi. Pentti on varmaan yli 60-vuotias oleva mies. Taiteilija. Pentissä oli näkyvä hmmm...ihmisyys ja tulin siitä todella onnelliseksi. 

Ja kuopiolaiset olivat järjestäneet finaalissa oleville runoilijoille hienosti asiat. Oli hyvä hotelli ja Runopuulaakin SM-kisojen järjestäjät kohtelivat kaikkia siellä tasavertaiseti ja hyvin, se oli todella ihana tuntea ja nähdä sekä huomata. Olin otettu. Reissu oli opettava ja hyvä. Ja minä kiitän.



sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Meitä onkin tässä kaksi

Kun tutustuin miesystävääni, hän kirjoitti silloin paljon. Ihastuin ja rakastuin häneen hänen tekstinsä kautta. Nyt kun ajattelin mennä työstämään tunnekokoelmaani. Ja hain sitä mun keskeneräistä teostani.  Pyysinkin miesystäväni kirjoituksia luettavakseni. Siellä on noin 280 sivua tulevaa romaania.  Hiton hyvää tekstiä ja tarina on hieno, jaksoin lukea hyvin. En tippunut. Saateri se on ku joku 60-vuotias mies tuo mun nuorimies, kirjoittajana siis. WAU, sanon mie. Nyt Juho saa tulla kyllä kaapista ulos.

- Nyt alat muokkaan tätä. Tämä on hyvä. Tätä haluaa lukea lisää. Turhat selitykset pois ja tämä on valmis. Hitto, mitä sie höpötät ettei olisi hyvä.

- Muokkaa sie se valmiiksi. Laita sinne juonta ja käännekohtaa. Ja sitä sun psykologiaa.

- Ei käy. Tämä on sinun teoksesi, voin olla tukena ja apuna ja sanoa milloin minusta siinä on turhaa selitystä. Mutta kirja on yksin sun. Ja yksin sun tekemä Juho. Tuleppa tähän nyt ja mene tän kimppuun. Meistä tulee nyt kuule kirjailijaperhe. Voit mennä ja olla mun työhuoneella.

- Ei hitto, olenko mie kirjoittanut tätä jo 280 sivua. Ei  hitto. Täällä on aikajana ja kaikki. En edes muistanut tuota.

- Jos alat työstään sitä oikeasti niin voit lähettää sen jo syyskuussa kustantajalle, ihan varmasti. Kato mua silmiin nyt. Tuo on hyvä, ja sano mun sanoneen, joku kustantaja ottaa sen jo syyskuussa, kunhan nyt muokkaat ja työstät sen siihen kuntoon että voit lähettää sen jollekin kustantajalle. Joo, joo, olen sun apuna ja editorina tässä.  Tästä tulee helvetin hyvä. Ja se on ihan valmista, pientä korjausta vain vailla. Hitto. 

- Ihana ko sie olet tuomonen kaheli. 

- Kyllä sie tiiät minut. Ja mie olen ihan tosissani nyt. Ja sitten me kuule yhdessä kierellään  ja myydään kirjoja. Joo, joo. 

Ja Juho vain nauraa.

- Olet sie ihana ku sulla ei ole mitään tietoa todellisuuden kanssa.

Ja mie mietin itsekseni että katotaanpa tässä vuoden sisällä jo, että missä sun tekstit ovat. Eihän tätä voi muuten todistaa kuin odottamalla taas. Aika tulee näyttämään ihan varmasti että tuo Juhon romaani on vielä kirjana kirjahyllyissä.




Täytyy muistaa kuitenkin, että se on vain kirja.

Nyt on kolmas aamu, kun herään ja olo on jo valmiiksi surullinen tai alakuloinen. Mie vain tulen sellaiseksi, jos en omasta mielestäni tee mitään. Töitä siis. Niinpä menen tänään taas siihen tunnekokoelmaani. Olin ajatellut, että alan työstämään sitä vasta sitten kun tämä KIERRE on kirjana kädessäni ja ensi perjantaina olen siellä Kuopiossa lavarunouskisoissa, että vasta sen jälkeen, kun olen harjoitellut ja käynyt sen. Ja me harjoittelemme tanssijoitteni kanssa Kierteen julkkareihin runotanssia. Mutta ei nuo riitä työstä mulle.

Olo on niin alakuloinen, täytyy saada tunne että on tehnyt töitä. Töitten suhteen voin olla lomalla, mutta en voi jäädä olemaan siihen tilaan tai luuloon etten tekisi mitään. Joku voisi sanoa, että sairautta. Pakkomielle, en tiedä, hyvin kasvatettu.

Minulla on ollut nyt kumppanina noin 6 vuotta mies, joka ei ole ollut paljoa töissä, on opiskellut tai muuten ollut, harvemmin vain töissä. Voi että se oli mulle alussa vaikeaa tajuta ja hyväksyä ettei ihminen mene töihin. Ettei niinku hanki keinolla millä hyvänsä töitä.

Mutta olen oppinut kyllä, ei se ole se työ mikä saa minut rakastamaan tai toisen olemaan vain silloin hyvä ihminen, ihana, rakastettu ja hyväksytty. Vaan se on se ihminen ihmisenä, eikä työntekijänä. Mikä sen parempaa on nytkään ollut kuin se, että miesystäväni on ollut kanssani läsnä, tämän vapaarunoiluaikani. Ja hänkin nyt valmistui, tänä keväänä. Hänestä tuli nyt sitten Rakennusmestari. Odotellaan todistusta vielä. Se voi olla että vielä alan kaipaamaan sitä aikaa kun hän oli läsnä, eikä aina töissä. Parempi vain nauttia tästä hetkestä kun se vielä on, tämä hetkeni.

Itsehän mie huijaan itseäni tässä vuorotteluvapaalla hyvin. Saan vuorotteluvapaakorvausta eli mulle maksetaan tällä hetkellä jotain siitä että kirjoitan kirjoja ja runokuvatauluihin tekstejä. Tai muuten kirjoittelen vain.

Ja nyt kun en ole kirjoitellut vähään hetkeen. Nehän valmistui jo: kolmas kirjani ja runokuvataulutkin ovat jo valmiina.

Tämä hetki tässä ja nyt. Olen surullinen ja alakuloinen. Ja kun tietää ettei voi kun vain odottaa, koska kirja menee painoon asti. Eli koska kannet ovat valmiit. Odottaa vaiko olla kauhuissaan?

Miehän mietin kovasti että miksi julkaisen tuon kauhukirjani, Kierteen. Ja nyt kun meillä oli viime perjantaina työhuoneella kevätbileet, sellaiset yhteiset tuparit (meitähän on siinä kolme taiteilijaa). Ja harjoittelin siellä sitten sitä Kuopion esitystä esiintymällä heille siellä. Olin ottanut viiniä hieman, ainakin tiedän nyt ettei mitään alkoholia ennen esitystä, eikä krapulaa. Jotenkin jännitän sillo enemmän tai en saa sitä jännitystä pysähtyyn, selvästä päästä niin ei mitään ongelmaa. Näin siis uskottelen itselleni ja sehän on vain hyvä uskomus tämä. Joskus uskottelin itselleni tuon toisinpäin. Ja se ei ollut ollenkaan hyvä se.

Mies: Kaisa, en ahistu sun runoista, toisten runoista ahistun mutta en tuosta vaikka välillä tuli olo että helvetti alanko mie iso mies nyt märiseen tässä. Tätä haluaa kuulla lisää.

Nainen: Olen todella vaikuttunut, olen todella vaikuttunut. Kaisa, kerroit siinä minun ajatuksia, mie tiiän nuo ja nyt kun sanoit ne,  tajusin etten mie olekaan hullu. Etten ole ainoa kerran siekin kirjoitit siitä kirjan.

Ajattelen itse nyt, että se on hyvä kirja sellaiselle jolla on salaisuuksia, tai hätä itsessään tai ajatuksia joita ei kerro muille, ne ovat vain itsessään ja ne olisi kyllä hyvä kertoa, ehkä tää kirja saa ihmiset kertomaan tai näkemaan vierellään ko.  ihmisiä ja olemaan avuksi heille. Uskallusta avautumiseen. Se voisi auttaa sitä purkamaan sen itsestään pois. En tiedä.

Mitenköhän mie selviän tuosta itse, koko kirjasta. Täytyy muistaa kuitenkin, että se on vain kirja. Eikä mulla oikeastaan ole sen kanssa muuta huolta ku se, että mun pitäisi saada ostajia sille.

Mutta nyt lähen työhuoneelle. Ja meinaan jatkaa sitten tunnekokoelmaani, eli neljännen kirjani työstämistä, niin että eka versio valmistuu.

Nyt mennään.


torstai 16. toukokuuta 2013

3 taiteilijaa

Meitä on kolme taiteilijaa työtilani ympärillä: Kuvataiteilijat Jonna Finnilä sekä Jaakko Heikkinen ja minä, vapaarunoilija. Meillä on siis yhteinen työtila Limingan työväentalolla. Jonnalla ja Jaakolla on siellä yhteinen huone puoleksi  ja mulla on kirjoituspöytä keittiön puolella.

Olen saanut siellä ollessani työstettyä kolmannen kirjani valmiiksi (Nisperon kirjakahvilat) sekä kolmannen runokuvanäyttelyni (kuvat: Arimo Eklund).  Ja minulla on edelleen keskeneräisiä teoksia muistitikkuni täynnä. On esim. neljäs kirja, jota olen työstänyt kauan. Siihen pitäisi nyt päästä uudestaan kiinni. On sille aika ja paikka. Enää pitäisi alkaa töihin sen kanssa. Ja on neljäs valokuvanäyttelykin kamerassa ( kuvat: Juho Raunio) ja on tekstit kirjoitettu Ranskassa karttavihon ympärille. Sitäkin voisi alkaa työstämään. Ajattelin, jos niistä olisi joulukuussa 2013 ensimmmäinen versio valmis , molemmista, niin se olisi tarpeeksi ja riittäisi.

Meillä on perjantaina juhlat työtilassamme. Sellaiset taiteilija -nyyttäribileet. Pitäisi siis mennä työhuonelle ja siivota siellä huomista varten ja kaupasta hakea tarvittavat jutut. Ja istun kotonani tässä koneella ja kirjoitan blogia. Illala ajattelin vielä ehtiä Tähtitorni kahvilaan, siellä on Timo Salomäen taidenäyttelyn Avajaiset  klo 17-19 yhdessä toisen näyttteilleasettajan Tuula Jurvelinin kanssa. Olisi hyvä siis jo joutua tästä koneelta pois, jos mieli ehtiä avajaisiin.

Perjantaina näen myös uudet kirjailijakuvani. Sain Ranskassa olessani jo viestin puhelimeeni, jossa luki että ainakin 15 kuvaa onnistui todella hyvin. Ihmettelin sitä, olihan se kuvauspäivä se päivä kun olin ruvenut itkeskelemään, ennen kuvien ottamista. Mutta huomenna näen nekin sitten. Otan siis koneen mukaan huomisiin juhliin ja kuvaajani tulevat huomenna sinne ja siirretään kuvat koneelleni. Ja olen vienyt myös Erityinen- runokuvanäyttelyn työtilan seinälle, Siellä se on, viiden taulun näyttely. Syyskuussa se lähtee Ouluun, niin jos se on vielä minun hallussani.

Väsyttää.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Olin (olen) naiivi taas

- Saanko istua teidän seuraanne?
- Olemme juuri siirtymässä tuohon toisen pöydän ääreen.
- Saanko tulla siihen teidän kanssanne?
- Ole hyvä vain.

Ja hän esitteli itsensä Mieheksi. Ja niin Mies istui kanssamme baarissa. Mies oli mukava. Mies jutteli paljon ja oli ystävällinen nuorehko mies. Mies
viihtyi kanssamme. Mies puhui kauniisti. Kunnes lähdin käymään välillä vessassa.

- Kauan olet ollu tuon kanssa? 
- 6 vuotta
- Miten sie muka jaksat tuota akkaa !

Ja Mies olikin hetkessä ihan eri kun käänsin selkäni, en nähnyt katseellani, enkä kuullut korvillani mitä hän puhui. Ja hän puhui heti minusta ihmisenä ja naisena rumasti.

Ei se haittaa jos ihmiset eivät kestä ja jaksa toisia. Ei tietenkään. Mutta en yleensä ole vapaa-ajallani enää edes sellaisten seurassa ollenkaan jotka eivät kestä minua tai joita en itse jaksa, koska eihän minun tarvitse olla, eikä heidän tarvitse olla minun seurassani. En enää yleensä näe sellaisia ihmisiä ympärilläni. Siksi unohdin taas että heitä on.

Enkä ole ikinä ymmärtänyt aikuisilta ihmisiltä tuota käyttäytymistä, että ollaan edessä päin hyviä kavereita, hyviä ystäviä, hyviä tuttuja tms. ja kun selän kääntää niin sitten aletaan puhumaan paskaa toisesta. Lapsilta ja murkkuikäisiltä käsitän tuon, mutta että aikuisilta. Sehän kertoo siitä ihmisestä niin paljon. Että mikä se on ihmisenä. Ei kait oikeasti sellaseen ole kelläään tarvetta? Siis oikeasti. En usko että olisi, en vain usko.

Olen naiivi taas ja nauran itselleni. Ja arvostan tänään taas enemmän ihmisiä, jotka eivät puhu mitään, eivät tuki seuraan jota eivät kestä tai jaksa ja heitä jotka eivät
t e e s k e n t e n t e l e
jotain muuta mitä ovat oikeasti.

Väitänkö siis nyt ihan tosissani, että jos vituttaa niin sano se mieluummin kuin väität toista miten asiat ovat mielestäsi oikeasti. En mie niin opettaisi lapsilleni. En käskisi sanomaan että: Akka, sie vitutat minua! Vaan sanoisin, että Älä ole vapaa-ajallasi sellasessa seurassa mitä et kestä tai jaksa. Ei sinun tarvitse olla. Et tarvitse sitä eivätkä he tarvitse sinua. Työaika on eri (jos sellaiseen työpaikkaan olet jäänyt) siellä on pärjättävä heidän kanssaan ketä siellä on. Ja sitten sanoisin lapsilleni että älä ole kaksinaamainen. Jos sun on pakko olla paikassa jossa et kestä ihmistä. Ole vain se hetki kun siellä on pakko olla, älä yhtään enempää. Ja ole ennemmin hiljaa kuin kaksinaamainen tai ilkeä. Sillä jaksaa, että tietää sen kohta olevan ohi, että pakko kestää vain hetken aikaa. Ja tärkeintähän on se, että vaikka kuinka sinua puhutellaan tai kohdellaan huonosti niin älä mene siihen mukaan, älä ala samanlaiseksi. Tiedän, se ei ole aina helppoa. Yleensä on kyllä, mutta ei aina.

Kylläpä tuntuukin ihan tosissa siltä että olen naiivi taas.

Tähän voisin nyt lisätä kaksi runoa keskeltä tarinaa tulevasta teoksestani, jonka nimi on KIERRE:


.....Mietin taas omiani,

meidän asuinpaikkaamme,

pieni kylä
täällä juorutaan,
kerrotaan satuja
toisista ihmisistä,

olenkohan itsekin samanlainen.

Joskus sanoit,
niin tehdään joka paikassa  

ja sitä tässä pohdin
kun keskustellaan yhdessä
puukosta....


...Kaikki valhetta
tai suhteessa
siihen,

eikö sekään ole kuin hyväksyä
että me tosiaan asutaan

satujemme keskellä.

Keksitään tarinoita.

Minä jatkuvasti
ja sinäkin koko ajan.....




maanantai 13. toukokuuta 2013

Arvotaidetta



Taiteilija Riikka Kontio on kirjoittanut omassa blogissaan minun ja Mariannen Mistä voimani näyttelystä niin kauniisti, että haluan jakaa sen myös teidän kanssanne ja tämä sai minut itseni sanattomaksi ja olo on kiitollinen sekä onnekas.

Arvotaidetta

Arvonnousu epävarmoilla arvoilla. RK















Päätän alkaa tekemään arvotaidetta. Tiedättekö te mitä se tarkoittaa? Ihan eilen törmäsinkin sellaiseen ystävieni taidenäyttelyssä, kiitos Marianne Lukkarinen ja Kaisa Halmkrona.

Minäkin aion tästä lähtien tehdä vain arvotaidetta. Sillä ei ole mitään tekemistä teoksen rahallisen arvon kanssa. Vaan siinä kohtaavat minun ja katsojan arvot. Se on sijoitus. Sijoitus itselle ja toiselle. Teen taidetta omasta arvomaailmastani käsin.

Supersankaritar, tempera, 2013. Riikka Kontio

























Maalaan vapautta, lisään sitä itselleni. Eräs maalauksen ohittaneista kokee myös sitä samaa nähdessään teoksen. Hän ehkä tarvitsee sitä, ja voi kokea kuvan kautta vapauden tunteen, ilon ja keveyden, joka siitä nousee. Vapauden kaipuu saa hänen solunsa värähtelemään samalla taajuudella,  hänen toivonsa nousee. Hän tuntee nousevansa, hän kokee iloa ja keveyttä.

Toiseen tauluun maalaan rakkautta. Jätän sitä siihen itsestäni. Lahjoitan sen niille katsojille, jotka sen haluavat vastaanottaa.

Kolmas maalaukseni on iloa. Sen saattelen kotiin, jossa sitä tarvitaan.

Arvotaide on aina hyvä sijoitus.


Kirjoittanut: Riikka Kontio: 
http://tietaiteilijaksi.blogspot.fi/2013/05/arvotaidetta.html?spref=fb

lauantai 11. toukokuuta 2013

Begurin vuoristometsässä



Paikallisen nähtävyyden juurella:
- Pissattaa taas. Menen tuonne pusikkoon.
- Älä siihen, ku pyllistät suoraan noita hehtaarin kokoisia ikkunoita kohti.
-Hups, menen tuonne linnan taakse… Nyt ei ole hoppua mihinkään enää,  tuolla on joku polku.
-Onpa nättejä kukkia.

Tuntia myöhemmin:
-Päättyyköhän tämä mihinkään? Olisikohan meän pitänyt aikaa sitten kääntyä takas?
-Kyllä tämä jonnekin päättyy, jatka vain. Ei täällä voi mitenkään eksyä, tämä on merkitty polku. Täytyy olla tosi lahjakas jos tänne eksyy.
-Mie olen sitä, tosi lahjakas eksymään.

Myöhemmin viidakon näköisessä laaksossa:
-Piip-piip… sinun puhelimesta loppui akku.
-Kyllä me täältä osataan, seurataan merkkejä.

Tuntia myöhemmin vuoristotien laidalla:
-Tuolla on tie. Hitto me olemme väärällä puolen vuoristoa. Ei näy kirkkoa, eikä sitä linnaa.
-Tuossa on opasteet. Onkohan se tuohon suuntaan, tuolla on se ranta ainakin?
-Onko meillä vielä juomista?
-Ei

Vuoristotien päässä:
-Täällä on kyltti että 0,6 km jonnekin näköalapaikalle. Eiköhän sieltä jotain selviä.
-…
-Ei tämä ole ku joku näköalapaikka, umpikuja.
-Elä nyt ala kuvaamaan, ihan oikeasti kun nyt pitää löytää takaisin.
-Kato tuota pistettä tuolla. Se on se linnoitus, mistä me lähdettiin.
-Eikä, me ollaan sitten oikeasti ihan väärän vuoren päällä...

Tuntia myöhemmin, jossakin vuoristotiellä muutaman edestakaisin kääntymisen jälkeen:
-Miten sie olet noin rauhallinen etkä panikoi ollenkaan?
-No ku me päästään vielä illalla syömään pizzaa ja juomaan viiniä. Mietin sitä. Ja ei kait tässä mitään hätää ole.
-…
-Hei, me olemme oikealla tiellä.
-Mistä tiedät?
-No kun nyt tuli jo kolmas sydämenmuotoinen kivi vastaan, siitä.
-Ai, no sitten.

Vuoristotien alapäässä kylttien kohdalla:
-Tiiätkö sie minne meidän pitää mennä?
-Odota, mie katon tästä taulusta.
-Niin?
-Kokeillaan tuonne päin, ei tästä ota selvää hullukaan.

Vielä vähän myöhemmin:
-Pian tulee pimeä, sitten emme vain näe enää karttaa lukea. Jos tästä jotenkin osaamme mennä sinne toiselle puolen vuoristoa.
-Mennään tännepäin.
-Tuossa on taas joku tie.
-Sinne! Tätä olemme etsineet pari tuntia. Tämä vie keskustaan.
-Hyvä.

Puoli tuntia myöhemmin ylämäessä:
-Miten täällä onkin aina ylämäki kun jonnekin menee…?
-Hui! Mitä, lepakoita!
-Ne syö hyönteisiä, ei ne sinua syö.
-Mutta ne on pelottavia...olen aina pelänyt lepakoita.

Hetkeä myöhemmin, hämärässä:
-Kyllä se täältä löytyy, ollaan ihan lähellä.
-Kohta tulee pimeä, miten me sitten nähdään?
-Kyllä me osataan.

Pimeässä:
-Tuossa on opaste, mennään tuota polkua suoraan.
-…
-Jaksatko sie?
-mm….joo.
-Jätin sitte sen taskulampun kotiin…
-…
-Varo näitä kiviä.
-…
-Mitä sie mietit kun olet niin hiljaa?
-Nyt mie osaan sen Perjantain ulkoa.
-Aha. Mie jo ajattelinkin miks olet niin hiljaa.
-Taisi tulla kuvat sieltä mettästä siihen meidän näyttelyyn.
-Niin taisi.
-Runotkin ovat jo ihan selvät aiheeltaan. Näyttelyn nimi voisi olla Eksyksissä.  En kenenkään muun kanssa edes suostusi olemaan eksyksissä kuin vain sinun kanssasi.  Sain sittenkin aikaiseksi ne siirappirunot, kuvittelin ettei se onnistusi.

Pimeällä tiellä vuoristossa, sen jälkeen kun oltiin kysytty neuvoa ihmiseltä, joka puhui vain ranskaa:
-Onko se tänne, se sanoi että vasemmalle?
-Se sanoi jotakin että oikealle ja sitten lopulta vasemmalle.
-Onko se tämä tie se oikealle?
-Odota, mie katon. On se, tuo kylä on tässä välissä meidän reitillä. Nämä kartat vaan on tämmösiä.
-…
-Tuu kattoon.
-No?
-Se meidän kirkko on tuolla. Ja se linnoitus on tuo tuossa..
-Tuolta tulee auto. Se on kolmas auto, kolmas  pysähtyy aina.
-Juu.
-...
-English?
-Yes.
-Begur, center?’
-Not this way, over there.
-That road and to the left?
-Yes.
-Merci!
-Höh, se olikin väärä tie.
-Olipa hyvä kun ne valaisee noita kirkkoja ja nähtävyyksiä.
-Ja kirkkoahan me lähdettiin kattomaan.
-Nii-in.

Puoli tuntia myöhemmin ja  vielä pimeässä:
-Me osattiin!
-Niin. Kuinka kauan olemme kävelleet?
-Vissiin kuudetta tuntia
Hetkeä myöhemmin kaupungin laidalla katuvalojen alla:
-Nyt otetaan kuva meistä, kun me selvittiin sieltä mettästä.
-Ja saatiin hyvät kuvat ja tekstit ensimmäiseen yhteiseen näyttelyymme.




tiistai 7. toukokuuta 2013

Agdesta Beguriin


Se, että on reissussa sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei mene hermot minun kanssani. Se on mielestäni jo parasta koko reissussa.

Olen kartanlukijana, mie joka en osaa suunnistaa oikeasti, en mihinkään. Menen vain ja kohta olemme jo siellä missä pitikin olla. Tuuria on paljon mukana. Ehkä se on sitä luottamusta, että asiat selviää ja kyllä sitä jossain välissä tajuaa suunnan mitä ei heti tajua.

Nyt olemme matkalla Espanjaan. Olemme Agdessa. Eilen ajettiin Lyonista tänne.  Ja on mulla mukana maailman paras kuski. Liikenne on mieletön ja ihan uusi eli outo. Mutta niin se vain me löydetään aina sinne minne pitikin.

Onneksi on google. Googletin Suomessa kaikki paikat mihin halutaan mennä. Ihmisen muisti on sitten oikeasti tosi hyvä. Siis minun kuvamuistini on hyvä. Muistin heti että: Hei, tuon näin googlen kautta, nyt me ollaan siellä päin missä pitääkin. 

Nyt ymmärrän miten opin Lapin matkallani ne runot ulkoa, jotka lausuin siellä lavarunouskilpailussa. Siinä tarinassa ajetaan autolla ja tulee rekkoja yms. vastaan. Ja siinä samalla oikeastikin olin autossa ja rekkoja tuli vastaan.Sisäistin sen sitten hyvin käytännössäkin.

Aikaavievintä on kaupungeista ulos pääseminen. Olemme tällä hetkellä kolmatta vuorokautta reissussa ja vasta nyt uskallan alkaa kirjoittamaan automatkalla ja vasta nyt kuuntelen cd:ltä muusaani eli Cheekiä. On se villi sekin, kuinka matkalla oleminen sekä  Cheek taustalla saavat vauhtia kirjoittamisessani.

Joku sanoi mulle joskus: Haaveilen jatkuvasti, minun haavekohtani vain muuttuvat ajoittain. Selvällä suomenkielellä kertoi tuon mulle ja mie rakastuin hulluna mieheen, joka tuon sanoi. Ja siitä vasta kolmen vuoden päästä kun olin jo rikkonut kaiken sisälläni olevan niin myönsin, että niinhän hän jo eka tapaamisella kertoi- haavekohdat vain vaihtuvat. Niin mulle on nyt käynyt Muusan kanssa myös, mun Muusani on selvästi nyt vaihtunut. ihan toisenlaiseksi mitä se on koskaan aikaisemmin ollut.

Nyt me olemme eksyneet jonnekin rannalle, siispä menemme kävelemään rannalle ja syömään.Ei olisi kannattanut laittaa Cheekiä soimaan ja alkaa kirjoittamaan.

Ennen merenrantaa…

-  Mennäänkö nyt sinne rantaan minkä eilen näimme tänne tullessa.
-    - Ei taida onnistua ku sinne paperiin on merkitty niin hyvin ne tiedot miten päästään täältä ulos, ei taideta sitten osata sieltä rannalta lähteä oikeaan suuntaan.
-          - Ok
-         -  ….
-        -   Hitto, kato sie tulit tänne rannelle.
-         - Oho, saat...a niinpä taisin tehä.
-         - No niin, mennään siis tuonne.
-         - Joo, ota vettä ja kamerat mukaan.

Merenrannan jälkeen…

-          - Öööö, miksi se tänne käännyit?
-          - En mie tiiä.
-          - Olemmeko me nyt siellä samassa paikassa mistä me just päästiin ulos?
-          - Ei kun naapurikylässä.
-          - Ok. Siis...no seuraavaksi pitää lukea että A9/Béziers/La Tamarissière ja sinne sitte kääntyä.

Täällä lihoo hyvin. On leipomoita kaikkialla joista ostaa sitten kaikkea hyvää ja ihanaa päivittäin. Ja on halpaa ja maailman parasta viiniä. Jossain jopa ilmaista. Lufhansa tarjosi lentomatkalla juomat. Onhan se matka ostettu ja kuuluhan se siihen, eihän sitä ilmaista viiniä ilman matkaa saisi. Mietin kyllä heti sitä Norwegianin uutta mainosta: Maksat vain siitä mitä tarvitset. Että onko se sittenkään hyvä mainos se, olin mie kieltämättä iloinen ensimmäisestä hyvästä ja niin ilmaisesta viinistä lentomatkallani.

On tämä ihmeellistä kuinka sitä osaa Ranskassa puhua englantia. Olen sitä mieltä etten ole opiskellut ikinä englantia. Peruskoulun aikana mietin englannintunneillakin lasteni isää (tai jotain muuta poikaa). Kirjoittelin tunnit runoja tai jotain päiväkirjaa. En ainakaan opiskellut. Karkasin ikkunasta kesken tunnin tms. Ja täällä sitä vain silti huomaa sanovansa.
….
-                                Do you speak English?  I  only speak English.

Ja siinä sitten puhutaan asiat selväksi ja ollaan saatu se mitä oltiin hakemassakin. Ja kun lähden kaupasta pois, olen ihan ihmeissäni, mie se väitän puhuvani vain englantia. Missä välissä oikein sen sitten opin? Valehtelemisen vaiko englannin kielen vaiko pärjäämisen vähemmällä opillani?

Kaunista on matkalla Ranskasta Espanjaan. Ihmiset ovat todella ystävällisiä.

Kävin muuten Lyonissa vaatekaupassa joka oli jotenkin ihan käsittämätön paikka. Se oli nuorisovaatekauppa. Ei mikään iso, mutta siellä oli kolme isoa turvamiestä. Yksi käveli eestaas ja katsoi hitto jokaista suoraan silmiin. Yksi turvamies laski asiakkaita ja päästi vain osan tulijoista sisään kauppaan. Ja ulkona oli koko ajan sellainen 30- 50 ihmisen jono ja kassalle oli yhtä pitkä  jono ja yks turvamies näytti kuka pääsee jonoon ja mihinkin kohtaan. Kuuluin niihin joka pääsi äkkiä eteen.  Ja kassalla oli mies, joka hymyili rauhoittavasti.

-          …….
-          I,m sorry, I dont speak french
-          English?
-          Yes.
-          Where are you from?
-          Finland
-          Helsinki?
-          Not south, Lapland
-          Ok, I like Finland
-          I like France

-          I want those earrings too?
-          These?
-          Yes, thank you.

Ja niin sain ostettua tyttärelleni ja miniälleni tuliaiset kaupasta, josta sai nuorisolle halvalla kaunista ostettavaa. Jossain vaiheessa kesken sen turvamiehen totisen katseen meinasi iskeä paniikki. Tajusin että tää on niinku Titanic elokuvasta, ihmiset ovat liian lähellä toisiaan ja ihan hädässä. Ahdasta oli. Ja tajusin, että kaikki ovat vain siksi täällä kunnolla, koska nuo isokokoiset miehet katsovat niitä suoraan silmiin. Mutta oli se jotenkin hienoa, että yksi heistä näki, että mulla meinaa vissiin iskeä hätä, niin se siirsi edessä olevat naiset tieltäni ja antoi minulle tietä. En ole ennen tollasta kokenut enkä varmasti tule toiste kokemaan.

-          Merci, au revoir !

-          Merci

Enkä  enää uskaltanut mennä sinne seuraavana päivänä. Josen tuliaiset täytyy löytää siis jostain muualta.
Edessäni on tällä hetkellä Pyreneiden vuoristo. Istun autossa jon aurinkoista. Viiniköynnöksiä. Eri vihreän sävyjä kaikkialla. Unikkoja paljon, mun lempikukkiani nr 3. Luumupuita luumuineen,  pähkinäpuita.
Ja kohta päästään taas syömään. Eilen illalla  nukahdin ennen Juhoa. Eilen olin todella väsynyt. Mutta tänään taas voimissani. Odotan muuten aamuja paljon. Ranskan ja Espanjan aamupalat ovat huikeita, voihan se olla se kun ei ole kiirettä ja ne on tehty kyllä niin huolella ja kaikki ovat niin tuoretta.