sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Täytyy muistaa kuitenkin, että se on vain kirja.

Nyt on kolmas aamu, kun herään ja olo on jo valmiiksi surullinen tai alakuloinen. Mie vain tulen sellaiseksi, jos en omasta mielestäni tee mitään. Töitä siis. Niinpä menen tänään taas siihen tunnekokoelmaani. Olin ajatellut, että alan työstämään sitä vasta sitten kun tämä KIERRE on kirjana kädessäni ja ensi perjantaina olen siellä Kuopiossa lavarunouskisoissa, että vasta sen jälkeen, kun olen harjoitellut ja käynyt sen. Ja me harjoittelemme tanssijoitteni kanssa Kierteen julkkareihin runotanssia. Mutta ei nuo riitä työstä mulle.

Olo on niin alakuloinen, täytyy saada tunne että on tehnyt töitä. Töitten suhteen voin olla lomalla, mutta en voi jäädä olemaan siihen tilaan tai luuloon etten tekisi mitään. Joku voisi sanoa, että sairautta. Pakkomielle, en tiedä, hyvin kasvatettu.

Minulla on ollut nyt kumppanina noin 6 vuotta mies, joka ei ole ollut paljoa töissä, on opiskellut tai muuten ollut, harvemmin vain töissä. Voi että se oli mulle alussa vaikeaa tajuta ja hyväksyä ettei ihminen mene töihin. Ettei niinku hanki keinolla millä hyvänsä töitä.

Mutta olen oppinut kyllä, ei se ole se työ mikä saa minut rakastamaan tai toisen olemaan vain silloin hyvä ihminen, ihana, rakastettu ja hyväksytty. Vaan se on se ihminen ihmisenä, eikä työntekijänä. Mikä sen parempaa on nytkään ollut kuin se, että miesystäväni on ollut kanssani läsnä, tämän vapaarunoiluaikani. Ja hänkin nyt valmistui, tänä keväänä. Hänestä tuli nyt sitten Rakennusmestari. Odotellaan todistusta vielä. Se voi olla että vielä alan kaipaamaan sitä aikaa kun hän oli läsnä, eikä aina töissä. Parempi vain nauttia tästä hetkestä kun se vielä on, tämä hetkeni.

Itsehän mie huijaan itseäni tässä vuorotteluvapaalla hyvin. Saan vuorotteluvapaakorvausta eli mulle maksetaan tällä hetkellä jotain siitä että kirjoitan kirjoja ja runokuvatauluihin tekstejä. Tai muuten kirjoittelen vain.

Ja nyt kun en ole kirjoitellut vähään hetkeen. Nehän valmistui jo: kolmas kirjani ja runokuvataulutkin ovat jo valmiina.

Tämä hetki tässä ja nyt. Olen surullinen ja alakuloinen. Ja kun tietää ettei voi kun vain odottaa, koska kirja menee painoon asti. Eli koska kannet ovat valmiit. Odottaa vaiko olla kauhuissaan?

Miehän mietin kovasti että miksi julkaisen tuon kauhukirjani, Kierteen. Ja nyt kun meillä oli viime perjantaina työhuoneella kevätbileet, sellaiset yhteiset tuparit (meitähän on siinä kolme taiteilijaa). Ja harjoittelin siellä sitten sitä Kuopion esitystä esiintymällä heille siellä. Olin ottanut viiniä hieman, ainakin tiedän nyt ettei mitään alkoholia ennen esitystä, eikä krapulaa. Jotenkin jännitän sillo enemmän tai en saa sitä jännitystä pysähtyyn, selvästä päästä niin ei mitään ongelmaa. Näin siis uskottelen itselleni ja sehän on vain hyvä uskomus tämä. Joskus uskottelin itselleni tuon toisinpäin. Ja se ei ollut ollenkaan hyvä se.

Mies: Kaisa, en ahistu sun runoista, toisten runoista ahistun mutta en tuosta vaikka välillä tuli olo että helvetti alanko mie iso mies nyt märiseen tässä. Tätä haluaa kuulla lisää.

Nainen: Olen todella vaikuttunut, olen todella vaikuttunut. Kaisa, kerroit siinä minun ajatuksia, mie tiiän nuo ja nyt kun sanoit ne,  tajusin etten mie olekaan hullu. Etten ole ainoa kerran siekin kirjoitit siitä kirjan.

Ajattelen itse nyt, että se on hyvä kirja sellaiselle jolla on salaisuuksia, tai hätä itsessään tai ajatuksia joita ei kerro muille, ne ovat vain itsessään ja ne olisi kyllä hyvä kertoa, ehkä tää kirja saa ihmiset kertomaan tai näkemaan vierellään ko.  ihmisiä ja olemaan avuksi heille. Uskallusta avautumiseen. Se voisi auttaa sitä purkamaan sen itsestään pois. En tiedä.

Mitenköhän mie selviän tuosta itse, koko kirjasta. Täytyy muistaa kuitenkin, että se on vain kirja. Eikä mulla oikeastaan ole sen kanssa muuta huolta ku se, että mun pitäisi saada ostajia sille.

Mutta nyt lähen työhuoneelle. Ja meinaan jatkaa sitten tunnekokoelmaani, eli neljännen kirjani työstämistä, niin että eka versio valmistuu.

Nyt mennään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti