Olin (olen) naiivi taas

- Saanko istua teidän seuraanne?
- Olemme juuri siirtymässä tuohon toisen pöydän ääreen.
- Saanko tulla siihen teidän kanssanne?
- Ole hyvä vain.

Ja hän esitteli itsensä Mieheksi. Ja niin Mies istui kanssamme baarissa. Mies oli mukava. Mies jutteli paljon ja oli ystävällinen nuorehko mies. Mies
viihtyi kanssamme. Mies puhui kauniisti. Kunnes lähdin käymään välillä vessassa.

- Kauan olet ollu tuon kanssa? 
- 6 vuotta
- Miten sie muka jaksat tuota akkaa !

Ja Mies olikin hetkessä ihan eri kun käänsin selkäni, en nähnyt katseellani, enkä kuullut korvillani mitä hän puhui. Ja hän puhui heti minusta ihmisenä ja naisena rumasti.

Ei se haittaa jos ihmiset eivät kestä ja jaksa toisia. Ei tietenkään. Mutta en yleensä ole vapaa-ajallani enää edes sellaisten seurassa ollenkaan jotka eivät kestä minua tai joita en itse jaksa, koska eihän minun tarvitse olla, eikä heidän tarvitse olla minun seurassani. En enää yleensä näe sellaisia ihmisiä ympärilläni. Siksi unohdin taas että heitä on.

Enkä ole ikinä ymmärtänyt aikuisilta ihmisiltä tuota käyttäytymistä, että ollaan edessä päin hyviä kavereita, hyviä ystäviä, hyviä tuttuja tms. ja kun selän kääntää niin sitten aletaan puhumaan paskaa toisesta. Lapsilta ja murkkuikäisiltä käsitän tuon, mutta että aikuisilta. Sehän kertoo siitä ihmisestä niin paljon. Että mikä se on ihmisenä. Ei kait oikeasti sellaseen ole kelläään tarvetta? Siis oikeasti. En usko että olisi, en vain usko.

Olen naiivi taas ja nauran itselleni. Ja arvostan tänään taas enemmän ihmisiä, jotka eivät puhu mitään, eivät tuki seuraan jota eivät kestä tai jaksa ja heitä jotka eivät
t e e s k e n t e n t e l e
jotain muuta mitä ovat oikeasti.

Väitänkö siis nyt ihan tosissani, että jos vituttaa niin sano se mieluummin kuin väität toista miten asiat ovat mielestäsi oikeasti. En mie niin opettaisi lapsilleni. En käskisi sanomaan että: Akka, sie vitutat minua! Vaan sanoisin, että Älä ole vapaa-ajallasi sellasessa seurassa mitä et kestä tai jaksa. Ei sinun tarvitse olla. Et tarvitse sitä eivätkä he tarvitse sinua. Työaika on eri (jos sellaiseen työpaikkaan olet jäänyt) siellä on pärjättävä heidän kanssaan ketä siellä on. Ja sitten sanoisin lapsilleni että älä ole kaksinaamainen. Jos sun on pakko olla paikassa jossa et kestä ihmistä. Ole vain se hetki kun siellä on pakko olla, älä yhtään enempää. Ja ole ennemmin hiljaa kuin kaksinaamainen tai ilkeä. Sillä jaksaa, että tietää sen kohta olevan ohi, että pakko kestää vain hetken aikaa. Ja tärkeintähän on se, että vaikka kuinka sinua puhutellaan tai kohdellaan huonosti niin älä mene siihen mukaan, älä ala samanlaiseksi. Tiedän, se ei ole aina helppoa. Yleensä on kyllä, mutta ei aina.

Kylläpä tuntuukin ihan tosissa siltä että olen naiivi taas.

Tähän voisin nyt lisätä kaksi runoa keskeltä tarinaa tulevasta teoksestani, jonka nimi on KIERRE:


.....Mietin taas omiani,

meidän asuinpaikkaamme,

pieni kylä

täällä juorutaan,

kerrotaan satuja

toisista ihmisistä,

olenkohan itsekin samanlainen.

Joskus sanoit,
niin tehdään joka paikassa  

ja sitä tässä pohdin

kun keskustellaan yhdessä

puukosta....

...Kaikki valhetta
tai suhteessa
siihen,

eikö sekään ole kuin hyväksyä
että me tosiaan asutaan

satujemme keskellä.

Keksitään tarinoita.

Minä jatkuvasti

ja sinäkin koko ajan.....