Ei voi verrata

Se on nyt sitten valmis. Mie tiiän että se on nyt sitten tuossa. Olen siis työstänyt kolmannen teokseni loppuun. Ihan käsittämätön olo. Tänään vielä työstin sitä nelisen tuntia ja sitten tulostin sen. Ja se on mun repussani nyt. Ja millainen on olo nyt? Vahva. Vahvempi ku ikinä. Vahvempi ku koskaan. Ja naurattaa. Jostain syystä vain naurattaa.

Hälyttävää ku miehän tunnetusti nauran aina väärissä kohdissa. Nauran silloin kun toiset itkisivät ja itkenkin väärissä kohtaan, itken siinä kohtaan missä useat ovat vihaisia. Mutta nauran mie silloinkin kun olen ns. kusessa. Toisaalta, jos nyt olisin oppinut nauramaan helpotuksesta ( hah, joo).

Olo on eri ku aikaisemmin. Tai sitten en tosiaan muista miten aikaisemmin käyttäydyin kun teos oli siinä vaiheessa ettei sitä enää voinut, saanut, tarvinnut työstää. Ei voi verrata. Tätä ei voi verrata niihin aikaisempiin kokemuksiini. Kyllä lukijani tietävät sitten kun lukevat kolmannen teokseni ,että miksei voi verrata. Nyt menin jonkun aikaisemman rajani yli ja ohi. Ja ymmärrän täysin miksi jotkut kirjailijat lähtevät (hoitoon tai) ns.pakoon tässä vaiheessa. Ja miekin lähen huomenna, äidin luokse.

Viimeinen viikkoko?

Viimeistä viikkoa viedään käsikirjoitukseni kanssa. Ja on hankalaa on. Tuntuu että nukahtaa. Ettei jaksa tätä enää yhtään, tätä teosta. Ihan muuta kyllä kirjoittaisin ja muokkaisin. Mie luulen, että tässä on kyse oikeasti jostain sellaisesta etten haluais päästää irti tästä. Aloitinhan tän työstämisen eka kerran jo vuonna 2006. Tosi vihaisena ja katkerana kirjoitin 90 sivua. Onneksi sitä/tätä ei julkaistu silloin. En olisi ikinä kestänyt sitä teostani kirjahyllyssäni. Nyt vuosina 2012- 2013 olen työstänyt käsikirjoituksen paremmaksi, eikä enää katkeruuteni eikä oma vihani paista mistään sivusta. Ja tänään voin seisoa sen takana, vieressä ja edessä. Ja se alkaa olemaan kohta valmis. Mutta tämä lopettaminen, on tää  vain nyt hankalaa. Piti mennä työstämään sitä loppuu, niin mitä teen. En lähe ees työhuoneelle. Laitan tietokoneen keittiön pöydälle, kuuntelen musiikkia ja alan kirjoittaman blogia.

Katon tässä kotona sen tarinana läpi ja muutaman yksittäisen runon muokkaan juoksevaksi. Mutta ensin musiikkia, Ismo Alankoa ja Cheekiä. Mun muusat tänään.

Trauma

Ja tämän tunteen, jota en tunne nimeltä, tunnistan tämän heti aamusta. Illalla nukkumaan mennessä tiedän että asiat ovat hyvin. Ei oikeasti ole mitään hätää eikä huolta. Asiat ovat mallillaan. Mutta aamulla kun herään, se on minussa ja tässä. Ja se menee jo niin vakavaksi ettei halua nousta sängystä ylös. Haluaisi m u k a pois koko elämästä. Eikä se ole oikeasti totta. Tätä tunnetta en oikeasti tunne. Olen alkanut oppimaan tuon. Tiedän, että joskus tuo oli totta, joskus tunsin tuota ja tuon oikeasti ja joskus tuntui että asiat ovat todella huonosti. Mutta nykyään  se ei ole totta.

Tiedostan ettei se ole totta. Ettei se kaikki ole olemassa enää mihin heräsin. Se lähtee kyllä pois äkkiä kun muistaa oikeasti tämän hetken. Joskus kieltämättä se on tullut niin syvälle jo että pitää tehdä enemmän asian eteen kuin tajuta ettei se ole totta tänään. Äkkiä se lähtee pois sitten. Mutta olen alkanut miettimään tätä tunnetta ja tätä olotilaa mikä tulee ilman syytä. Pelkkänä tunteena, menneisyydestä? Mutta ei tekoina eikä asiana.

Menneisyyteni

Olen miettinyt, että jos uskaltaisin ja tietäisin yrittäjän hommista enemmän niin alkaisin tekemään työkseni runomuotokuvia. Silleen että pistäis yrityksen pystyyn. Ja runomuotokuvapajoja eri kouluilla ja Suomi on täynnä kouluja. Luovan kirjoittamisen kursseja. Auttais ihmisiä olemaan rohkeita. Pitäs osata myydä itseään työntekijänä. Ottaa selville miten ja mihin lähtis myymään itseään runoilijana, ohjaajana. Mennä yrittäjäkurssille, sitten hakea Starttirahaa. Hommata vierelle joku joka osaisi noi tilijutut tehdä ja olla kirjanpitäjänä muutenkin. Olisikohan minusta tuohon. Ja miksi lähtisin, muahan odottaa työpaikka Ammattiopisto Luovilla. Turvallinen ja hyvä paikka.

Jos voittaisin paljon rahaa, sitten alkaisin tuohon. Tai sittenhän voisin ihan ilmaiseksi tehdä tuota, ku olisin jo voittanut niin paljon rahaa että sitä olisi elämiseen ja olemiseen ihan tarpeeksi.

Mutta tänään lähden Kuusamon Tropiikkiin miesystäväni ja poikani kanssa. Saatiin sinne lahjakortti, joskus vuosi sitten. Ja loppuviikosta teen taas apurahahakemuksia jaa mietin siltä kannalta tulevaisuuttani. Kun apurahoja tekee paljon, saamatta mitään. Siihen tottuu, että niitä tekee vain, saamatta mitään. Ei ole enää niin vakavaa. Yhtä vakavasti lottoan tai teen kenoa joka viikko.

Menneisyys on aika veitikka. Se tulee näkyväksi menneisyytenä ja tähän hetkeen. Silloin kun eli jotain kriisiaikaa, silloin ei menneisyys tullut tähän hetkeen. Ei nähnyt yhtään menneisyyttä missään- oli vain siinä eli tässä hetkessä. mutta kun kriisiaika on ohi, olkoot vaikka mennyt ohi 10 vuotta sitten. Niin menneisyys ja se mennyt kriisiaika tulee jotenkin esille tässä hetkessä. Eilen tuli ja huomaan, se on tänäänkin täällä- menneisyyteni.

Tulevat vielä kolmas ja neljäs

Se on jo maaliskuu puolessavälissä ja neljättä tulevaa teostani ahkerasti opiskelen. Nyt on opiskeltu mustasukkaisuutta, mikä on siinä sairaalloista mustasukkaisuutta, mikä tervettä mustasukkaisuutta. Milloin pitäisi hakeutua hoitoon ja milloin pitäisi juosta mustasukkaista ihmistä pakoon. Ja vasta nyt käsitän menneisyyttäni ja itsenikin tämän asian suhteen. Kateuden lainasin kirjastosta uudestaan, se jäi liian pinnalliseksi mulle päähän. Ja häpeä on mukanani. Lainasin sen ystävältäni. Olen autossa, matkalla Kuusamoon ja huomenna menen Kuusamon kaupunginkirjastoon kirjoittamaan ihmisistä runomuotokuvia.

Kustantajani soitti eilen ja sanoi, että keskiviikkona pitäisi olla kolmannen teokseni nimi tiedettynä. Miesystäväni kävi työhuoneellani ja tulosti kolmannen käsikirjoitukseni. Tarkoitukseni olisi Kuusamon reissun aikana lukea se läpi ja sillä mielellä, että keksisin hyviä, sopivia nimiehdotuksia. Mutta tämä neljäs keskeneräinen käsikirjoitukseni on vienyt minut tunteineen, etten vielä tällä ma tkalla siis alkanut lukemaan sitä kolmatta teostani ja miettimään nimiä, mutta huomen illasta siis sitä. Ja ylihuomenna menen poikani kanssa Rukalle laskettelemaan, siellä voin, mäessä, miettiä sitä nimeä. Ehdotuksia.

Olen muuttunut. Näen aina teoistani muutokseni. Ja teen asioita toisin kuin ennen. Toimin erilailla kuin ennen. Ja tämä, että on kaksi teosta oikeasti kesken yhtaikaa. Ja työstää molempia yhtaikaa, vuorotellen kuitenkin. Tämä tekee tehtävänsä. Tämä on ihan uutta ja jännää, ja mielenkiintoista. Kirjoittaminen ja työstäminen muutenkin on yksinäistä hommaa. Ja ymmärrän täysin että tässä voi oikeasti seota.

Tähän neljänteen teokseeni kuuluvat haamut, kuolleet ihmiseni. Jotenkin uskomatonta, unissani tulee joku kuollut ihminen tai muuten mietin jotain kuollutta ystävääni, läheistä kun jotenkin yhdistän jonkun tunteen siihen. Opiskeluni myötä. Ne tulee niinku hakematta ne "haamut". Ykskaks vain tajuan, että ai, tunsikohan hän tätä tunnetta ku teki just noin jne. Omistan neljännen teokseni myös haamuille, jo kuolleille ihmisilleni.

Yhtenä päivänä luin kolmisen tuntia tietoa mustasukkaisuudesta ja kirjoitin muistiinpanoja ja sitten menin luovaan tanssiin tanssimaan. Se mustasukkaisuus oli niin läsnä jokaisessa tanssissani ja musiikissa mitä kuulin. Tuli monta tarinaa mustasukkaisuudesta, tanssiessani. Saa nähdä miten käy häpeän kanssa.

Hyvää viikonloppua kaikille !

 

Tuntemattomasta kielestä ymmärrys

Minulla oli mummo. Anna- Liisa. Hänestä tuli myöhemmin meidän lasten isomummo. Olin lapsena paljon mummon luona. Kesälomia ja talvilomia. Muistan mummolan ja mummon hyvin. Mummoni oli sellainen isoäiti. Mummoni oli jotain enemmän. Mummoni tiesi minusta enemmän. Ja mummo hyväksyi minut aina. En muista mummoa vihaisena kuin kerran. Leevi pappa oli sitäkin enemmän vihainen. Kysyin isoveljeltäni joskus, että miksi pappa on aina vihainen. Isoveljeni vastasi: Ei se ole vihainen, se ei vain tykkää juoksevista ja vilkkaista lapsista. Muistan että juoksin ympäri mummolaa. Siellä oli sellainen kiva systeemi, että pystyi kiertämään eteisestä keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen ja sieltä eteiseen ja sitten taas sama rumba. Leikin että olen jossain linnassa ja juoksen sitä ympäri. Ja aina siitä papan ja tv,n välistä. Ja mummo sanoi papalle: Älä nyt, Kaisahan on lapsi, anna sen juosta. Ja miehän juoksin. Ja ihan luvan kanssa.

Kesällä oli sitten jotkut juhlat mummolassa, Arpelassa. Olin aika pieni. En vielä koululainen. Ja olin ollut jo jonkun aikaa mummolassa mummon ja papan kanssa. Oli siis kesälomani. Sitten sinne tuli sukulaisia, serkkuja, tätejä ja setiä. Aloimme sitten leikkimään serkkujeni kanssa nurkkajussia. Ja serkkuni tuli sinne minun luokseni ja kuiskasi minulle: Tiedätkö mitä sinusta puhutaan? En oikein käsittänyt että mitä se meinaa. Sitten hän kuiskasi: Sinusta puhutaan että olet tämän suvun mustalammas. Järkytyin. Ja pissasin housuihini.

Vaikka tiesinhän mie, että olen se tyttö jonka kanssa ei anneta naapurin tyttöjen leikkiä, olen se, joka pyytää ojaan leikkimään sammakkojen kanssa. Olin se joka hiihteli metsässä koko päivän, siksi että hain Hannua ja Kerttua sieltä. Olisin varoitellut etteivät mene sen noidan luokse. Ja kadotan kaverin kumpparit ettei se pääse ulos, jos se on ollut liian ilkimys mielestäni.  Muistan että jo aika pienenä minulla ei ollut estoja, pääasia oli että oli hauskaa. Huomasin aika äkkiä, ettei se ole oikein että on hauskaa. Että teen asioita jotenkin väärin. Ja siksi varmaan parhaimmat ystäväni alle kouluikäisenä ja 1-2 luokalla olivatkin poikia. Pojat ymmärsivät ettei vaatteitten tartte pysyä puhtaana ja että on kivaa hyppiä talon katolta alas. Eikä se haittaa vaikka joku olisikin joskus vihainen Mutta että suvun mustalammas ja mummolassa, minun mummolassa niin puhutaan. Vaikka siellä on saanut ihan aidosti olla sitä mitä on. Valehtelematta mitään. En ollut uskoa todeksi sitä.

Ja kun juhlat olivat loppu ja mummo huomasi että olen pissanut housuihini ja vaihtaessa puhtaat housut mulle, kysyin mummolta: Olenko mie suvun mustalammas? Mummo oli yhtä järkyttynyt mitä olin itsekin aikaisemmin ja sanoi: No et tietenkään ole? Mistä sie semmosia? Ja kerroin ja mummo sen jälkeen sanoi: Se vain höpöttää omiansa. Emmä välitä semmosista puheista.

Olin muistaakseni 4-vuotias ja edelleen tuo lause on omiani monessa asiassa. Ymmärrän hyvin että ihmiset höpöttävät välissä omiansa. Ja ihan porukalla nykyään. Yksilönä sekä yhdessä. Opin tuon neljävuotiaana. Mutta ei tää ollut aiheeni mistä halusin nyt kirjoittaa, vaan se että olen nyt ollut hieman toista vuotta itsekin mummi. Ja olen nyt Lapissa käymässä tyttäreni ja hänen perheensä luona. Lapsenlapseni luona.

En ole käsittänyt ihmisiä, siis naisia, jotka sekoavat kun saavat lapsenlapsia. Siis hullaantuvat ihan täysin lapsesta. Ja ovat vain niin rakkautta täynnä lapsenlapsistaan, niinkuin eivät olisi ikinä ennen lasta nähneet.

Ja nyt olen itse seonnut täysin ensimmäisestä lapsenlapsestani. Hän puhuu paljon ja mikään mitä hän puhuu ei ole ainakaan suomen kieltä. Mutta tosissaan hän selittää, katsoo suoraan silmiin ja kertoo asioita. Ja mie kuuntelen ymmärtäväisesti. Ja ryhdyn mukaan keskusteluun.

Miksihän mie aloin kirjoittamaan mummostani, lapsuudestani mummolassa ja  lasteni isomummosta vaikka tarkoitukseni oli kirjoittaa lapsenlapsestani.

Muistin nyt tällä reissullani, täällä lapsenlapseni luona ettei toisten "höpöttämistä" kannata ottaa niin että loukkantuisi tai se ettei tule joillekin nähdyksi ikinä, tai se ettei joku ymmärrä mua koskaan, ei sekään oikeasti edes haittaa mitään.

Tämä että on läsnä tollasen yksivuotiaan kanssa, sillä on suuri merkitys lapselle ja minulle 42-vuotiaalle mummille. Se läsnäolo näyttää täysin tämän hetken.  Se näyttää kaiken mitä tässä hetkessä on. Eikä muuta tarvitsekaan.

Olen oppinut taas paljon. Se minkä mummoni opetti minulle kun olin 4-vuotias. Lapsenlapseni opetti saman minulle nyt uudestaan, muistutti asiasta nyt kun olen 42-vuotias. Ja kielellä jota hän puhuu, mikä ei ole vielä edes suomen kieltä. Ja hän muistuttaa myös tämän hetken olemisen ja tämän hetken tekemisen tärkeyden. Ja sen mikä ei ole oikeasti tärkeää, millä ei ole oikeasti merkitystä. Ja että minullakin on oma tahto. Ja tietoni miten toimin, Oma valintani. Meillä kaikilla on.

Mihin se katoaa se tieto mitä haluaa ja mitä ei halua, ettei itse enää tiedä mitä oikeasti haluaa ja mitä ei oikeasti halua. Milloin sitä alkoi kuvittelemaan että vain se on hyvä tai oikein minkä enemmistö sanoo, kokee oikeaksi.

Täytyy muistaa taas, ihmisiä vain me kaikki.

On opettavaista olla mummi. Kiitos.