sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Painajaiset I ja II

Painajaiset I 

Olen Oulussa sairaalassa, osastolla 10 ja kello näyttää aamua kuutta. Katson ikkunasta, ulkona on todella pimeää, ihmettelen miten siellä onkin niin mustaa.

Jalassani olevat kivut tuntuvat kamalilta. Painan nappia ja hoitaja tuo lisää lääkettä ja laittaa lääkkeen minuun tiputuksen kautta.

"Unet täällä ovat ihan hirveitä painajaisia"
"Joo, ne johtuvat näistä lääkkeistä, nämä lääkkeethän luokitellaan huumeiksi", hoitaja vastaa.

Tänään minut leikataan, selässäni on iso möhkäle, joka painaa hermojani niin, ettei enää tule pissaa, se jää vain olemaan virtsarakkoon, ja kivut ovat sanoinkuvaamattoman kestämättömät vasemmassa jalassani sekä selässäni, mutta jalkojen ja selän välillä en tunne mitään. Ja se näköjään huolestuttaa lääkäreitä enemmän kuin kipuni, jota tunnen.

Pohdin uniani. En kyllä tohdi kertoa kenellekään viimeöistä untani. Unessani oli kaikki kuolleet tuttavani läsnä. Siellä oli isäni, oli isomummo, oli Jukka, oli Johanna, oli Matti ja oli paljon muitakin ja kaikki olivat kuolleita ja elävänä unessani läsnä olin vain minä.

Nukahdan uudestaan.

Ja uni jatkuu... Nyt kuolleet eivät ole enää tuttujani. Ne ovat vain zombeja ja juoksen niitä ympäri sairaalaa pakoon. Säpsähdän uneeni, säikähdän ja herään ja kello näyttää aamua seitsemän.

Painajainen II

On joulukuu ja Suomeen on tulossa sota. Kaikki tietävät, että sota alkaa 24. joulukuuta 2013. Koko Suomi tietää sen ja on ollut jo paljon harjoituksia, sotaharjoituksia. On poltettu taloja, on näytetty mitä tuleman pitää. On sotakoneita, jotka pudottavat pommeja. Siitä huolimatta, että me tiedetään sodan tulevan ja me tiedetään, että joululahjat voivat räjähtää kaikki, syttyä palamaan ja lahjojen saajat voivat kuolla huomenna, siitä huolimatta me ostamme hulluna ja paljon lahjoja lapsillemme. Ja paketoimme niitä, jotta ehdimme ennen jouluaattoa valmiiksi. Välillä ihmiset käyvät sotaharjoituksissa, joissa oikeasti kuolee ihmisiä, koska harjoituksetkin ovat totta.

On 23.12. ja paketoin viimeisiä lahjoja, eteiseni on täynnä paketteja.

 Tyttö takanani sanoo: "Yksi lahja on ostamatta".

Tiedän kyllä mikä ja käyn ostamassa sen, en enää laita lahjoja pakettiin, koska tajuan että se sota alkaa huomenna. Ei kaikkia lahjoja edes ehditä aukaista. Kävelen tivolin ohi. Ihmiset ovat jonossa, menossa karuselliin. Karuselli syttyy palamaan, ovathan sotaharjoitukset menossa. Ihmiset syttyvät tuleen. Osa huutaa, koska ovat tulessa, osa nauraa koska ovat karusellissä, joka pyörii ehjänä. Näen, että osa selviää ja osa ei. Jatkan kävelyäni kotiin. Yhtäkkiä onkin vuosi 1940 ja on edelleen sotaharjoitukset. Lelut ovat vanhanaikaisia. Enkä enää paketoi niitä ollenkaan. Valmistaudunkin sotaan, enkä enää jouluaattoon.

Joku mies, joka on sukulaiseni tuli vanhanaikaisella mopolla ja otti pienen poikani kyytiin. Se näytti, miten sillä mopolla selviää eli pääsee pakoon. Mutta on edelleen harjoitukset, en osallistu harjoituksiin, olenhan päättänyt mennä suoraan sotaa kohti, ilman harjoituksia. Mies ja poika menevät lujaa mopolla, sitten se mopo lentää ilmassa, pääsee kaikkien tulien läpi, poika pitää miehestä kiinni ja ajattelen, tuosta olisin pudonnut, en olisi selvinnyt, koska en olisi osannut varautua tuohon lentoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti