Kotona

Kotona ollaan ja asiat ovat muuttuneet ihan eriksi. Kolme viikkoa ollut näkyvänä ulkomailla, muualla, vieraitten joukossa tuli näkyväksi ja olen muuttunut kotonani eriksi. Ei se muutos näy, mutta se tuntuu hyvälle.

Olen iloinen ja olen onnellinen siitä mitä ja miten kirjoitan. Se mitä teen, se on oikeasti nyt huomattu. Ja se miksi teen niin kuin teen, se on nyt ymmärretty.

Kyllä ihmiselle on tärkeää, että arvostetaan ja kunnioitetaan o i k e as ti eli vilpittömästi sitä mitä itse tekee tosissaan. Ja se tapahtui sitten minulle Italiassa. Materassa, taiteilijaresidenssin myötä.

Minut kutsuttuun ensikesäksi uudestaan Materaan, esiintymään johonkin runotapahtumaan, mikä on siellä joka vuosi heinäkuun alussa. Ja sitten minut kutsuttiin Roomaan. Ja pyydettiin jos tekisin yhteisnäyttelyn erään italialaisen taiteilijan kanssa. Minulta runoja, niitä joita kirjoitin residenssiaikana Materassa olemisesta.  Mutta katsotaan nyt lähtisinkö enää heinäkuussa Etelä-Italiaan, oli se aikamoinen se kuumuus siellä, pahimmillaan +48 astetta ja varjossakin +38 astetta (no lähen kuitenkin, jos se muuten vain on mahdollista). Ja katsotaan, miten se yhteisnäyttelyn tekeminen onnistuu näin kun toinen on Italiassa ja toinen Suomessa (hyvin tietenkin).

Runojani kehuttiin Italian tv:ssä. Runojani luettiin suomeksi sekä italiaksi Italian tv:ssä.  Ja se mitä he arvostivat oli puherunous, se suoruus ja selvyys.

Juuri se mitä joskus olen hävennyt, kun kirjoitan niin suoraan ja yksinkertaisesti, juuri sellaisesta pidettiin. Viimeksi silloin meinasi tulla häpeä, kun minun tyttörunoni eivät kelvanneet Hallaus-lehteen. Ja oli useampia deadlinepäiviä, koska tekstejä ei ollut tarpeeksi ja silti mun runot eivät kelvanneet päätoimittajalle. Eli tiedän, ettei kirjoittamaani arvosteta. Ja silti olen vain jatkanut sitä. Lukijani kyllä arvostavat sitä, ja heillehän minä kirjoitan ja heitä on.  En unohda heitä. Enkä unohda sitä, että onhan minulla nyt kustantaja rinnallani taas.

Mutta se, että menee jonnekin ihan vieraaseen paikkaan ja vieraat näkevät minut. Ja se miten he näkivät. Olisivathan hekin voineet kohdata minut ja puherunoni ihan toisellalaillakin. Tai niin miten yleensä tapahtuu: olla huomaamatta ollenkaan.

Tämä reissuni oli paljon minulle: uskon itseeni, uskon tekemisiini tätä myötä paljon. Ja tämä oikeastaan riittää mulle oikein hyvin. Nyt voin mennä taas työhuoneelle ja jatkaa kirjoittamistani. Olla vapaasti itseni.

Oli hyvä päätös se, etten kirjoita enää kolarinmurteella, sitä ei olisi voinut kääntää italiaksi eikä englannin kielelle.

Ja lopuksi Kiitos Oulun läänin taidetoimikunta eli Taiteen edistämiskeskus.