Minulla oli mummo. Anna- Liisa. Hänestä tuli myöhemmin meidän lasten isomummo. Olin lapsena paljon mummon luona. Kesälomia ja talvilomia. Muistan mummolan ja mummon hyvin. Mummoni oli sellainen isoäiti. Mummoni oli jotain enemmän. Mummoni tiesi minusta enemmän. Ja mummo hyväksyi minut aina. En muista mummoa vihaisena kuin kerran. Leevi pappa oli sitäkin enemmän vihainen. Kysyin isoveljeltäni joskus, että miksi pappa on aina vihainen. Isoveljeni vastasi: Ei se ole vihainen, se ei vain tykkää juoksevista ja vilkkaista lapsista. Muistan että juoksin ympäri mummolaa. Siellä oli sellainen kiva systeemi, että pystyi kiertämään eteisestä keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen ja sieltä eteiseen ja sitten taas sama rumba. Leikin että olen jossain linnassa ja juoksen sitä ympäri. Ja aina siitä papan ja tv,n välistä. Ja mummo sanoi papalle: Älä nyt, Kaisahan on lapsi, anna sen juosta. Ja miehän juoksin. Ja ihan luvan kanssa.
Kesällä oli sitten jotkut juhlat mummolassa, Arpelassa. Olin aika pieni. En vielä koululainen. Ja olin ollut jo jonkun aikaa mummolassa mummon ja papan kanssa. Oli siis kesälomani. Sitten sinne tuli sukulaisia, serkkuja, tätejä ja setiä. Aloimme sitten leikkimään serkkujeni kanssa nurkkajussia. Ja serkkuni tuli sinne minun luokseni ja kuiskasi minulle: Tiedätkö mitä sinusta puhutaan? En oikein käsittänyt että mitä se meinaa. Sitten hän kuiskasi: Sinusta puhutaan että olet tämän suvun mustalammas. Järkytyin. Ja pissasin housuihini.
Vaikka tiesinhän mie, että olen se tyttö jonka kanssa ei anneta naapurin tyttöjen leikkiä, olen se, joka pyytää ojaan leikkimään sammakkojen kanssa. Olin se joka hiihteli metsässä koko päivän, siksi että hain Hannua ja Kerttua sieltä. Olisin varoitellut etteivät mene sen noidan luokse. Ja kadotan kaverin kumpparit ettei se pääse ulos, jos se on ollut liian ilkimys mielestäni. Muistan että jo aika pienenä minulla ei ollut estoja, pääasia oli että oli hauskaa. Huomasin aika äkkiä, ettei se ole oikein että on hauskaa. Että teen asioita jotenkin väärin. Ja siksi varmaan parhaimmat ystäväni alle kouluikäisenä ja 1-2 luokalla olivatkin poikia. Pojat ymmärsivät ettei vaatteitten tartte pysyä puhtaana ja että on kivaa hyppiä talon katolta alas. Eikä se haittaa vaikka joku olisikin joskus vihainen Mutta että suvun mustalammas ja mummolassa, minun mummolassa niin puhutaan. Vaikka siellä on saanut ihan aidosti olla sitä mitä on. Valehtelematta mitään. En ollut uskoa todeksi sitä.
Ja kun juhlat olivat loppu ja mummo huomasi että olen pissanut housuihini ja vaihtaessa puhtaat housut mulle, kysyin mummolta: Olenko mie suvun mustalammas? Mummo oli yhtä järkyttynyt mitä olin itsekin aikaisemmin ja sanoi: No et tietenkään ole? Mistä sie semmosia? Ja kerroin ja mummo sen jälkeen sanoi: Se vain höpöttää omiansa. Emmä välitä semmosista puheista.
Olin muistaakseni 4-vuotias ja edelleen tuo lause on omiani monessa asiassa. Ymmärrän hyvin että ihmiset höpöttävät välissä omiansa. Ja ihan porukalla nykyään. Yksilönä sekä yhdessä. Opin tuon neljävuotiaana. Mutta ei tää ollut aiheeni mistä halusin nyt kirjoittaa, vaan se että olen nyt ollut hieman toista vuotta itsekin mummi. Ja olen nyt Lapissa käymässä tyttäreni ja hänen perheensä luona. Lapsenlapseni luona.
En ole käsittänyt ihmisiä, siis naisia, jotka sekoavat kun saavat lapsenlapsia. Siis hullaantuvat ihan täysin lapsesta. Ja ovat vain niin rakkautta täynnä lapsenlapsistaan, niinkuin eivät olisi ikinä ennen lasta nähneet.
Ja nyt olen itse seonnut täysin ensimmäisestä lapsenlapsestani. Hän puhuu paljon ja mikään mitä hän puhuu ei ole ainakaan suomen kieltä. Mutta tosissaan hän selittää, katsoo suoraan silmiin ja kertoo asioita. Ja mie kuuntelen ymmärtäväisesti. Ja ryhdyn mukaan keskusteluun.
Miksihän mie aloin kirjoittamaan mummostani, lapsuudestani mummolassa ja lasteni isomummosta vaikka tarkoitukseni oli kirjoittaa lapsenlapsestani.
Muistin nyt tällä reissullani, täällä lapsenlapseni luona ettei toisten "höpöttämistä" kannata ottaa niin että loukkantuisi tai se ettei tule joillekin nähdyksi ikinä, tai se ettei joku ymmärrä mua koskaan, ei sekään oikeasti edes haittaa mitään.
Tämä että on läsnä tollasen yksivuotiaan kanssa, sillä on suuri merkitys lapselle ja minulle 42-vuotiaalle mummille. Se läsnäolo näyttää täysin tämän hetken. Se näyttää kaiken mitä tässä hetkessä on. Eikä muuta tarvitsekaan.
Olen oppinut taas paljon. Se minkä mummoni opetti minulle kun olin 4-vuotias. Lapsenlapseni opetti saman minulle nyt uudestaan, muistutti asiasta nyt kun olen 42-vuotias. Ja kielellä jota hän puhuu, mikä ei ole vielä edes suomen kieltä. Ja hän muistuttaa myös tämän hetken olemisen ja tämän hetken tekemisen tärkeyden. Ja sen mikä ei ole oikeasti tärkeää, millä ei ole oikeasti merkitystä. Ja että minullakin on oma tahto. Ja tietoni miten toimin, Oma valintani. Meillä kaikilla on.
Mihin se katoaa se tieto mitä haluaa ja mitä ei halua, ettei itse enää tiedä mitä oikeasti haluaa ja mitä ei oikeasti halua. Milloin sitä alkoi kuvittelemaan että vain se on hyvä tai oikein minkä enemmistö sanoo, kokee oikeaksi.
Täytyy muistaa taas, ihmisiä vain me kaikki.
On opettavaista olla mummi. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti